lauantai 20. tammikuuta 2018

MUSIIKKIVUOSI 2017: 25 musiikkivideota

Princess Nokia, Photo: Kasey Jeffers

2017 oli hyvä musiikkivuosi.

Se oli erityisen hyvä vuosi itselleni livekeikkojen suhteen. Arkonan Maria Arkhipova veti Kuudennella Linjalla vieläkin tunteisiin vetoavammin ja paremmalla kappalearsenaalilla kuin Prahassa 2009, jossa näin yhtyeen ensimmäisen kerran.

Peste Noiren näkemistä olin odottanut kauan ja vihdoin se tapahtui. Zuriaake oli loistava uusi tuttavuus.

Negură Bungetia oli aikoinaan tarkoitus lähteä jopa ulkomaille asti katsomaan, mutta absurdi tapahtumasarja alkoi kun he ilmoittivat esiintyvänsä Lahden Torvessa, paikallisessani. En ole koskaan nähnyt kyseistä paikkaa yhtä autiona... Paikalle kertyi noin neljä maksavaa asiakasta plus henkilökunta, mutta keikka oli erinomainen. Parin päivän päästä Negru kuoli. :(

Katselin Deadmau5-shown ihan kivenheiton (hihi) päästä; erinomainen audiovisuaalinen elämys. Torienan chiptune-setti Lontoon Hyper Japan -tapahtumassa oli todella energinen ja hyväntuulinen. Pendulum ja Infected Mushroom ovat aina jees.


Rammsteinin näin kuudetta kertaa ja Laibachin kahdettatoista. Vaikka kuin vakuuttava Rammstein aina onkin, heidän settinsä on todella jämähtänyt. Laibach on tarjonnut joka kerta erilaisen esityksen.

Aiempina vuosina olen käynyt katselemassa G'n R:n ilman Slashia ja Slashin ilman G'n R:ta. 2017 oli vuorossa Guns 'n Roses Slashilla. Lähtökohtaisesti en jaksa stadion rockia tai gunnareitten kokoisia dinosauruksia, mutta setti oli oikeasti aika kova.

Múmin näin viimeksi 2008 Flow'ssa, jossa se vielä esiintyi ihannekokoonpanollaan (mitä tulee oman tuotantonsa esittämiseen). Helsingin Juhlaviikoille múm saapui säestämään Menschen am Sonntag -elokuvaa ja täytyy sanoa, että on mahdotonta valita kumpi esitys olisi ollut parempi. Molemmat todella vaikuttavia ja täysin erilaisia.

Vuoden viimeisen keikan kävin katsomassa pikkujoulukautena kotikaupungissani, johon Gasthaus Orkesteri saapui esittämää musiikkia Twin Peaksista. Juuri paremmin ei voisi Twin Peaksia tulkita ja suosittelen lämpimästi tsekkaamaan yhtyeen jos sattuu kiertelemään lähistöllä.

2017 julkaistiin paljon hyvää musiikkia. Sanoisin että siitä huolimatta oma Top 3 on harvinaisen selkeä, ja niistäkin ykkönen on ylivoimainen ykkönen, kakkonen selkeä kakkonen ja kolmonen kolmonen:




  1. Igorrr: Savage Sinusoid
  2. Angelo Badalamenti: Twin Peaks - Limited Event Series Soundtrack
  3. Princess Nokia: 1992 Deluxe
  4. Satyricon: Deep Calleth Upon Deep
  5. Laibach: Also Sprach Zarathustra
  6. Antwood: Sponsored Content
  7. UlverThe Assassination of Julius Caesar
  8. Body CountBloodlust
  9. Hans Zimmer & Benjamin Wallfisch: Blade Runner 2049 OST
  10. Toriena: Melancozmo

Myös vuosi 2018 vaikuttaa lupaavalta, niin tulevien keikkojen kuin julkaistavien albumien osalta, mutta se alkoi todella surullisilla uutisilla: Dolores O'Riordan on kuollut.

Olin yhdeksänvuotias kun No Need to Argue ilmestyi. Se oli ensimmäinen musiikkilevy jonka lainasin kirjastosta ja jonka itse nauhoitin c-kasetille, heti sen jälkeen kun olin kuullut Zombien ensimmäistä kertaa Radio Mafialta.

Toisin kuin suurin osa ihmisistä, en koskaan unohtanut Cranberriesiä. Olen aina tasaisin väliajoin kuunnellut sekä uutta että vanhaa tuotantoa. Toivoin aina että olisivat olleet tuotteliaampia, mutta olosuhteille kun ei voi mitään. Saakoon rauhaton sielunsa levon.

Sitten läpikäymään vuotta 2017 musiikkivideoiden välityksellä. Videot ovat aakkosjärjestyksessä esittäjien mukaan. Osa videoista olisi hierarkiassa todella kaukana toisistaan, mutta lähtökohtaisesti kaikki valinnat ovat videoita, joita olen kokenut mielenkiintoiseksi tai katsonut toistuvasti vuoden mittaan.


Ajattara: Ave Satana

Ajattara: Ave Satana
(Suomi)

Aloitetaan musiikkivideolla, joka kuvastaa vuotta 2017 kaikista vähiten.

Ajattara ilmoitti 2012 fb-sivuillaan, että lopettavat, eivät palaa koskaan ja haistakaa kaikki vittu jne.

Melkeinpä eniten pidin aikoinaan Ajattarasta akustisena (Noitumaa, 2009), mutta toivotan tervetulleeksi takaisin millä tyylillä tahansa. Ajattara on torsofiksaatioineen ja joululevyineen varsin viihdyttävä orkesteri.

Ajattaran uutta kappaletta paremman nostalgiatripin tarjoaa sen musiikkivideo, joka on kuin suoraan ysärin lopun tai ensikymmenen (oikeasti suositeltu termi 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle lol) musiikkivideotarjonnasta: jäpät räyhää ja kittaa viinaa, samalla kun tosi-tv-tähdet, seiskatytöt ja stripparit heiluttelevat aseita lateksiasuissaan kuin Jackie Brownin huumoripätkässä "Chicks who love guns" konsanaan. Tämä vuonna 2017. Pakko vähän tykätä.

Ajattara: Ave Satana

Antwood: Don't Go

Antwood: Don't Go
(Kanada)

Pidän äänistä, en vain musiikista, joten ASMR-videot ovat minulle tärkeä taiteenmuoto, viihde ja media. Antwoodin konseptialbumi Sponsored Content on elektroninen kokonaisuus alitajuisten viestien syövereistä. 

Myös tämä kanadalaishemmo, Antwood, on viehättynyt tähän nuorehkoon ilmiöön, ASMR-videoihin, eli kihelmöinnin ja raukeuden kaltaisia aistielämyksiä triggeröivään sisältöön, josta on tullut merkittävästi kaupallisempaa vasta viimeisten vuosien aikana.

Etenkin, kun monet laittavat kyseisiä videoita päälle nukkumaan mennessään, alitajuinen, sponsoroitu sisältö unen rajamailla olevaan ihmiseen on vähintään arveluttavaa.

Don't Gon musiikkivideossa tietokoneanimoitu hahmo on kuin aikuinen lapsi kliinisessä, kristallinenkirkkaassa, värikkäässä ja houkuttelevassa hintalapuin ja brändilogoin sisustetussa tyhjässä ostoskeskussa.

Albumiraidan intro on leikattu pois, joten video on melko lyhyt, mutta sitäkin ytimekkäämpi. Sisältää pari täysin mykkää hetkeä, joten varoituksen sana kuten Last Jedin yhdysvaltalaisyleisölle: se ei ole rikki, se on tehokeino.

Antwood: Don't Go

Björk: Notget

Björk: Notget
(Islanti)

Suosikki-outfittini Marilyn Monroelta on ilman muuta perunasäkki vuonna 1951. Hän osoittaa, että todella näyttää hyvältä vaikka perunasäkkiin pukeutuneena.

Modernin pop-estetiikan kiehtovin pukeutuja, islantilainen Björk, osoittaa tässä videossa näyttävänsä hyvältä vaikka joulukuusen, sähkökeskuksen ja koralliriutan yhdistelmänä.

Björkin raskas pop on parhaimmillaan hyvin karmaisevaa ja tapa jollaa hän lausuu sanan "kuolema" Notgetissa vain korostuu, kun videossa otetaan lähikuvaa hänen kasvoistaan sanaa lausuttaessa.

Uuteen albumiin, Utopiaan, tutustuminen on vielä pahasti kesken, mutta siitäkin lohkaistut musiikkivideot ovat olleet hyvin vaikuttavia.

Björk: Notget
Björk: the gate
Björk: utopia

Body Count: No Lives Matter

Body Count: No Lives Matter
(Yhdysvallat)

Ice-T:n keulima ghettojen thrash-kokoonpano Body Count on olennainen osa lapsuuteni musiikkimaisemia, ja olen aina pitänyt tuon kaverin meiningistä myös gangsta rap -albumeillaan ja ulkomusiikillisissa töissään (tv-sarjat, dokumentit ja vierailut vanhassa kunnon Conan O'Brien's Late-Night Showssa).

Genrensä suurimpiin klassikoihin kuuluvan nimikkoalbumin jälkeisestä Born Deadistä pidin vielä kovasti, mutta sittemmin ei yhtye ole kyennyt samaan. Ei ennen vuotta 2017. Bloodlust on täydellistä Body Countia, ja jokainen siitä lohkaistu musiikkivideo sanomineen on asian ytimessä. #nolivesmatter

Body Count: No Lives Matter
Body Count: Black Hoodie
Body Count: This Is Why We Ride

Charlotte Gainsbourg: Rest

Charlotte Gainsbourg: Rest
(Ranska)


Odottaessaan minua, äitini kuunteli kuulemma vain Mirelle Mathieu'ta. Mitäs Mirellelle sitten kävi; häntä löytää nykyään vain kirpputorien vinyylikaatopaikasta, ikuisuuslaareista, joissa ne pitävät seuraa kasarihirvityksille ja Valittujen palojen klassisen musiikin kokoelmille.

Chansonia ja french poppia kuuntelen aika ajoin paljonkin. Édith Piafin ja Patricia Kaasin lisäksi tarjontaa on paljon, suosikkeihini kuuluvat esim. Adrienne Pauly, Brigitte Bardot, Emily Loizeau, France Gall, Francoise Hardy, Jane Birkin, Jeanne Moreau, Sylvie Vartan, Véronique Sanson ja Zazie.

Charlotte "Sergen ja Jane Birkinin tytär" Gainsbourg on nykyaikaisista suosikkini, joskin ranskan kieltä on ikävä kyllä turhan harvassa. Jo teininä Charlotte duetoi hyvin kontroversaalisti isänsä kanssa levyllisen verran, mutta vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin hänen varsinainen laulajan uransa lähti käyntiin, elektro-duo Airin kanssa tehdyllä levyllä, joka muuten kuulostaa aivan pirukseen "Airilta, jota laulaa Charlotte Gainsbourg".

Restillä apuna on toisen ranskalaisen elektro-yhtyeen puolikas, Daft Punkin Guy-Manuel de Homem-Christo. Restin musiikkivideo on kaikkea muuta kuin viimeisen päälle korkealuokkaisesti tuotettu niin kuin musiikkinsa, tai muut Charlotten musiikkivideoista. Videossa hän on pieneen halliin pystytetyllä pop-up studiollaan, ja suurin osa kuvamateriaalista on vanhojen klassikkoelokuvien ja muiden pätkien klippejä. Chaplinin pojasta Punaiseen ilmapalloon ja aina Charlotteen itseensä Melankoliassa.

Tämä kauniin melankolinen kokonaisuus muistuttaa itseäni hieman Marina & the Diamondsin Immortalin videosta, jossa vanhat ihmiset nauttivat elämistään pikku pirskeissä ja lapset osoittavat hellyyttä toisilleen, samalla kun Marina laulaa kuin mantraa, jotta varmasti menee perille: "kaikki kuolevat". Rest ei ole ihan yhtä raskas, joskaan ei kaikkiin mielentiloihin tämäkään ole helpointa kuunneltavaa ja katseltavaa.

Charlotte Gainsbourg: Rest
Charlotte Gainsbourg: Deadly Valentine
Charlotte Gainsbourg: Ring-A-Ring O'Roses

Die Antwoord: Fat Faded Fuck Face

Die Antwoord: Fat Faded Fuck Face
(Etelä-Afrikka)

Etelä-Afrikkalaisen elektro-räppiduo Die Antwoordin Yo-Landi on yksi mahtavimmista ja tyylikkäimmistä naisartisteista ikinä.

Odotin jopa pitkään että Lady Gaga pystyisi keksimään jotain jännää, mutta en vain jaksa pitää johonkin pekoniviipaleeseen kääriytymistä kovinkaan hetkauttavana. Die Antwoord on hyvin visuaalinen myös musiikkivideoiden ja kanssahemmojen osalta.

Ennenkaikkea Yo-Landilla on erinomainen, lapsellisen lällätysmäinen, soundi laulussaan ja räppäyksessään. Ehkä huumorin kannalta otettu yhtyeen historia alkaa olemaan taitekohdassaan, kun pidän heidän uusinta levyään korkeatasoisimpana. Kokonaisuus on repaleinen ja epätasainen, mutta huippukohdat ovat suosikkejani koko heidän uraltaan. Yllättävän puolivakavat Alien ja I Don't Care ovat vaikuttavimmat vedot tähän asti, ja tyylikkäät hassuttelut We Have Candy ja Banana Brain todella kovia.

Eteläafrikkalainen rave-rap-duo Die Antwoord ei ole enää pelkästään ratkiriemukkaan kieroutunutta rap-laiffia satirisoivaa bilemusaa, vaan myös kokonaisvaltaisesti audiovisuaalista friikkisirkusta kuvastava taidekollektiivi. Yolandi Visserin ja Ninjan tyyli ei ole varsinaista trendsetter-osastoa, mutta se on jotain hyvin nautinnollisinta seurattavaa somejen ja musiikkivideoannin kautta.

Heidän erinomaiset videonsa ovat olleet vasta esimakua tulevalle ninja-aiheiselle sarjalle. Muista lyhäreistä, Harmony Korinen ohjaamaa Umshini Wamia seurasi viime vuonna Eraserhead-henkinen, öistä rottaterroria pelkäävän Tommyn astuminen rottien puolelle (Tommy Cant [sic] Sleep, 2017). Afrikasta länsimaisen mainstreamin kentälle astelevan yhtyeen viimeksi mainitussa lyhärissä esiintyvät jopa Jack Black ja Cypress Hillin DJ Muggs.

Die Antwoord: Fat Faded Fuck Face
Die Antwoord: Tommy Cant Sleep

Grimes ft. Janelle Monáe: Venus Fly

Grimes ft. Janelle Monáe: Venus Fly
(Kanada)

Grimes on ihailtava hahmo, luonnollinen ja aran oloinen nörttityttö, joka tekee suuria kauniita audiovisuaalisia asioita, ja mikä ihailtavimpaa tänä cam girl gold diggerien aikakautena, ei erotisoiden imagoaan millään tavalla.

Venus Fly on todella kaunis, värikäs ja miellyttävä video, jossa erilaiset elementit esittäytyvät korostuneen näyttävinä. Harvoin näin suuri editoinnin määrä tekee lopputulokselle kunniaa, mutta kaikki tässä vain toimii. Asetelmat, värit, puvustus ja leikkaus, kaikki on vain täydellistä.

Grimes ft. Janelle Monáe: Venus Fly

Idol formerly Known as LADYBABY: Pelo

Idol formerly Known as LADYBABY: Pelo
(Japani)

Japanilainen idolikulttuuri on mielenkiintoista, viehättävää ja pirun raakaa. Nuoret tytöt hattaramaisissa vaatteissaan ja karkkilavasteissaan esittävät vihjailevia eleitä toisiaan kohtaan, äärimmäisenä esimerkkinä AKB48, joka koostuu noin sadasta teini-ikäisestä tytöstä, jotka leikkivät videoillaan pyjamabileitä ja biitsiromantiikka. Vasta nyt kansainvälisempää huomiota saadessaan, tuotanto on aloittanut hillitymmän politiikan nuorimpien esiintyjiensä kohdalla.

Tähän mennessä kansainvälisesti tunnetuin idoli-teollisuuden tuote on ollut Babymetal. Ladybaby on ehdottomasti ottanut mallia Babymetalin kaavasta ja on alusta pitäen tähdännyt kansainväliseen suosioon, siinä jokseenkin onnistuen. Yhtyeen gimmick oli aluksi japanilaiseksi tytöksi pukeutunut karvainen, rääkyvä mies, joka sittemmin on poistnut yhtyeestä. Täten bändi nimettiin uudelleen. Vuoden muista videoistaan, Easter Bunny, on toki mainio pääsiäismunahassuttelu, mutta Pelo on kappaleena ja videona parempi esimerkki metallin ja j-popin yhdistelmästä.

Idol formerly Known as LADYBABY: Pelo -ペロ-
Idol formerly Known as LADYBABY: Easter Bunny イースターバニー

Igorrr: Opus Brain

Igorrr: Opus Brain
(Ranska)

Barokkimusiikkia kone- ja metallimusiikin tyyleihin saksinut ranskalainen breakcore-artisti Igorrr julkaisi tänä vuonna ensimmäisen kokonaan originaalia soitantaa, sampleitta, rakennetun pitkäsoittonsa, Savage Sinusoid.

Esimakuna saatiin esimerkiksi musiikkivideo, jonka lopputulos ei löydy levyltä, mutta kuvastaa ehkä enemmänkin sävellysprosessin arvaamattomuutta: mastermindin oma kananen nakuttaa pianon päälle roiskaistuja siemeniä, säveltäen kappaleen rungon, mestarin itsensä rakentaen koneilla lopun kokonaisuuden päälle.

Opus Brain on albumin magnum opus, ja valtava teos on saanut arvonsa mukaisesti valtavan videon. Epileptkoille suunnattu varoitus sietää ottaa tosissaan, mutta kieroutunut kuvamaailma ja leikkaukset tekevät kunniaa kunnianhimoiselle sävellys- ja tulkintatyölle, jonka arvostaminen voi vaatia kouliintumisen lisäksi myös Igorrrin musiikin ystäviltä muutamia yrityksiä päästäkseen sisään kokonaisuuteen.

Igorrr: Opus Brain
Igorrr: ieuD
Igorrr: Cheval

Igorrr: Full concert [Dour Festival 2017]

Jay-Z: The Story of O.J

Jay-Z: The Story of O.J
(Yhdysvallat)

Kun aikoinaan kuuntelin räppiä hieman enemmän, olin Nasin tallissa versus Jay-Z:n. Sittemmin jälkimmäisen touhut ovat olleet mielenkiintoisimpia, kuten tämä pirun kova ralli ja ennen kaikkea mustuuden ytimeen porutuva video.

Iso osa yhdysvaltalaisen animaatioelokuvan suosikeistani tehtiin 1930-luvulla, etenkin Fleischer studion tuotanto, johon tämän vuoden ehdottomiin suosikkipeleihini lukeuruva Cuphead pohjasi. Myös tämä vuoden parhaisiin kuuluva musiikkivideo ottaa vaikutteensa samasta lähteestä, syykin on selvä. Tuon ajan animaatiot ovat nykyaikana tarkasteltuna äärimmäisen rasistisia, Kippari-Kallet, Betty Boopit ja kaikki. The Story of O,J.:n video sisällyttää kaikki kliseisimmät stereotypiat ja historialliset ikonografiat.


Laibach: Vor Sonnen-Aufgang

Laibach: Vor Sonnen-Aufgang
(Slovenia)

Laibachin uusin albumi, Also Sprach Zarathustra, on vaikeasti lähestyttävimpiä koko yhtyeen uralta, ja jos Jugoslaviassa perustetun taidekollektiivin lähtökohdat tietää, se on aika paljon sanottu. Sanotaan, että olen erityisen tyytyväinen ratkaisuuni pyörittää vinyyliä muutaman kymmentä kertaa ennen viime vuoden live show'n näkemistä.

Von Sonnen-Aufgang on ilman muuta teatterille sävelletyn teoksen kliimaksi, vuoden kaunein laulu ja esimerkki siitä, miksi rakastan Mina Špileria niin paljon. Video tekee kappaleelle kaikin puolin kunniaa ja se ansaitsee hyvät audiovisuaaliset puitteet ja hillityn mielentilan.

Laibach: Vor Sonnen-Aufgang


Little Big: Lollybomb


Little Big: Lollybomb
(Venäjä)

Venäläinen Little Big aloitti uransa erittäin vahvasti itseironisella kotimaansa satirisoimisella. Everyday I’m drinking, With Russia From Love ja Polyushko Polye ovat ylittämättömiä kappaleita ja musiikkivideoita edelleen.

Uusin kappale ja video on siirtynyt tekemään sen sijaan satiiria mediaseksikkäämmästä Pohjois-Koreasta. Tämä aihepiiri käytiin jo paremmin läpi We Will Push the Button -videolla, mutta tällä kertaa ydinasenappulan äärelle on palattu korkeammin tuotantoarvoin. Ei se napin koko, vaan miten sitä käyttää.

Little Big: Lollybomb

Myrkur: Ulvinde

Myrkur: Ulvinde
(Tanska)

Kun Myrkur debytoi, hänen soundinsa oli silkkaa ysärin alun norjalaisen bm-skenen rip-offia, ennen kaikkea mieleen tuli ylituotettu, naisellisempi pastissi Ulverin Bergtattista. Itse Bergtatt-mastermind Kristoffer Rygg toki tuotti levyn, joten ei sinänsä ihme. Mutta vaikka Ulverin sittempään soundiin ja musiikkityyleihin täydellisen kirkas tuotanto toimiikin, ei sellainen aina tee hyvää black metalin tunnelmalle.

Myrkur on muutaman vuoden aikana kammennut itseään originaalimpiin susilauluihin ja Ulvinde on jälleen mukavaa tallustelua kohti odotettua erottautuvuutta. Puhtaalla ja epäpuhtaalla äänellä tulkitsva Myrkur on parhaimmillaan juuri näiden tyylien taitekohdassa.

Suosikkikohtiani videossa ja laulussa on Pikku Prinssi -aiheisen tatuoinnin paljastelusta alkava (noin puolentoista minuutin kohdalla) puhtaan laulun ja öriörin kehityskaari. Myrkur panttaa pääosin tyylikkään epäpuhdasta lauluaan, jonka ansiosta se säilyttää charmiaan.

Luontoaiheiset kuvaukset ovat heikkouksiani, joten tämäkin metsävaeltelu, vuoristonvalloitus ja "sisaret laulaa mättähillä" -video tekee vaikutuksen.

Myrkur: Ulvinde
Myrkur: I riden så

N.E.R.D. & Future: 1000

N.E.R.D. & Future: 1000
(Yhdysvallat)

N.E.R.D.:n poliittisessa taisteluvideossa rebel flagit palaa ja nuori Mike Tyson pauhaa. Lopputulosta pidän kyllä parhaana mitä N.E.R.D. on tehnyt sitten Lap Dancen, sanoma saadaan voimakkaasti esitettyä ja kappale rokkaa kovaa. Etenkin viimeinen kolmannes.

Rihannan kanssa tehdylle Lemonille en jotenkin lämmennyt, vaikka Rihannasta pidänkin. Suuremman vaikutuksen 1000:n lisäksi teki Kites feat. Kendrick Lamar ja M.I.A. Albumikokonaisuutta en jaksa lainkaan, kuten aiempienkin albumien kohdalla.

NERD & Future: 1000

Orgonite: Adibass

Orgonite: Adibass
(Israel)

Little Big on malliesimerkki venäläisestä itseironiasta, tsekkaa etenkin jo aiemmin mainitut Everyday I'm Drinking ja This is Russia. Viraaliksi äityneen satiirin ykköslevyä ei ole ylitelty, mutta rosterin alta tuupataan välein myös Orgoniten kaltaisia mainioita reivaajia, tällä kertaa Israelista.

Orgonite: Adibass

Orphaned Land feat. Hansi Kürsch: Like Orpheus

Orphaned Land feat. Hansi Kürsch: Like Orpheus
(Israel)

Jos Orphaned Land ei olisi israelilainen yhtye, tämänkaltainen "metalli yhdistää kaikki" (eli juutalaiset ja muslimit nyt tässä tapauksessa) olisi todennäköisesti äärimmäisen cringeä siirappia. En toisaalta kiellä pitämästä videota sellaisena nytkin, mutta itse pidän videota hyvännäköisenä ja -tahtoisena, sen lisäksi että kappale on kansanmusiikkivivahteineen oikein hyvä. Lisätehtävänä, bongaa Finlandia-pullo.

Orphaned Land feat. Hansi Kürsch: Like Orpheus

Paloma Faith: Guilty

Paloma Faith: Guilty
(Iso-Britannia)

Paloma Faithin debyytistä on kulunut jo liki kymmenen vuotta, eikä hän enää muistuta samaa henkilöä, jonka näin esiintymässä ja yleisön seassa muusta tarjonnasta nauttimassa Provinssissa 2010. En ala sen kummemmin tekemään vertailuja Amyyn, mutta Guilty on hieno laulu, ja video on kaunis yhdistelmä The Handmaid's Talea ja neuvostobetonin järkäleitä.

Ukrainasta on tullut mielenkiintoista kyllä, hyvin suosittu kuvauskohde musiikkivideoille. Siitä pidän, sillä samalla kun se kerryttää intoa käydä tuossa maassa, se myös helpottaa tarjonnallaan sitä tunnetta ettei siellä ole vielä kerennyt käydä.


Peste Noire: Le Dernier Putsch

Peste Noire: Le Dernier Putsch
(Ranska)

Toinen Ukrainassa kuvattu video edustaa täysin erilaista maailmaa ja arvoja. Vihaisten ranskalaisen edellinen musiikkivideo, Dans ma nuit, on ilman muuta yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista, ja täytyy sanoa että vaikken toki pidä uuden videon ryppyotsaisesta sisällöllisestä linjasta koota vihaisia valkoisia miehiä paasaamaan saman katon alle, Tarantinon ja rap-videoiden estetiikkaa mukailevan videon tuotantoarvot ovat korkeat näin marginaaliselle yhtyeelle.

Musiikkivideolle tehtiin tyylikäs grindhouse-henkinen julistetaide ja video sai ensi-iltansa kieviläisessä elokuvateatterissa joulukuussa. Video, sitä edeltänyt hype ja konsepti kokonaisuudessaan ovat ilman muuta mielenkiintoisia, mutta pidän enemmän siitä itseironisesti ja kieli poskessa provosoivasta kusposta, jonkalaisena Famine on aiemmin edustanut.




Princess Nokia: Bart Simpson

Princess Nokia: Bart Simpson
(Yhdysvallat)

Metrolipun verran kolikoita ja Nokia jossa 75% akkua jäljellä taskussaan tämä nykin prinsessa karkasi sijaisvanhempiensa luota teininä, tai jotain sellaista.

Tarinankertojina olen jo pitkään kuunnelut ennemmin Angel Hazen ja Princess Nokian kaltaisia rap-hahmoja kuin perinteisiä ghetto-jäbiä, joiden lyriikoiden sisältö pyörii edelleen samoilla nurkilla kuin pari vuosikymmentä sitten, eli he räppäävät siitä kuinka paljon parempia ovat räppäämään kuin muut.

Suosikkini Princess Nokian albumilta 1992 Deluxe on muuten Goth Kid. Musiikkivideosta Bart Simpsonille (double feature Green Linen kanssa) pidän tavasta esittää New Yorkin hoodeja ja elämää todella aidontuntuisella ja uskottavalla tavalla. Ainakin siis uskoisin, että tuollaista siellä.

Princess Nokian kaltaiset artistit myös pystyvät tuomaan omanlaistaan herkkyyttä ja angstiaan rap-musiikkiin täysin eri tavalla kuin perinteiset kovat jätkät, olematta kuitenkaan yhtä imeliä kuin pehmoukot. Kappaleessa on btw paikoitellen about alkuperäisen Wolfenstein 3D:n soundit.

Princess Nokia: Bart Simpson & Green Line
Princess Nokia: G.O.A.T.
Princess Nokia: Flava

Satyricon: To Your Brethren In The Dark

Satyricon: To Your Brethren In The Dark
(Norja)

Satyricon on yksi hyvin harvoista vanhan koulukunnan norjalaisen black metalin nimistä, joka edelleen pitää itsensä freesinä, mielenkiintoisena ja hyvän kuuloisena, päästämättä irti black metal -juuristaan, vaikka bläkkiksensä nykyään tahdikkaaseen rokkiin nojaakin.

Olen pitänyt yhtyeen kaikista albumeista, eikä Deep Calleth Upon Deep ole poikkeus. Albumi on oikeastaan jopa parempi kuin kaksi edellistä.

Video on semisti vakavasti itsensä ottavaa metsässä pyörimistä. Okkultismia, slow motionina valkeissa kaavuissaan hiippailevia naisia, jotka ihmettelevät maailmaa nuuttipukkimaisen vuohipahiksen soihdun alla.

Satyr on erinomainen esiintyjä, ja livetilanteessa hän on veistoksellinen kuin roomalainen jumalhahmo, mutta musiikkivideoissa en ole koskaan pitänyt hänen presenssistään, joten lisäpisteet tälle videolle siitä, ettei bändi näy.

Satyricon: To Your Brethren In The Dark

Sonita: United

Sonita: United
(Afganistan)

Arvostan afgaaniräppäri Sonita Alizadehia valtavan paljon, ennen kaikkea hänen 2014 kuvaamansa "...brides for sale", on vavahduttava esitys pakotettuja lapsiavioliittoja vastaan.

Sonitaa oltiin myymässä lapsivaimoksi, kun dokumentaristi Rokhsareh Ghaemmaghami maksoi musiikkivideon kuvaamisen ja pelasti Sonitan pakotetulta avioliitolta. Sonita on pysynyt aktiivisena ajaviensa asioiden kanssa ja hänen toinen musiikkivideonsa puhuttelee kansansa yhdistymisen puolesta.

Sonita: United

Taylor Swift: Look What you made me do

Taylor Swift: Look What you made me do
(Yhdysvallat)

Vanha Taylor ei nyt päässyt puhelimeen. Ihan kiva, sillä en siitä niin välittänytkään, kuten en suosituimmista nykypäivän pop-tähdistä useinkaan (Miley Cyrus & Her Dead Petz on toki erinomainen levy).

Jos eläisimme vielä aikaa kun oli olemassa MTV, olisin luultavasti altistunut tälle kappaleelle sitä kautta, mutta kun nykyään videoita näkee lähinnä youtubesta, en olisi ehdotuksista tätä napannut, enkä trendaavia seuraa.

Kuulin kappaleen radiosta, pidin siitä, lisäsin Spotify-soittolistalleni ja katsoin videon, jolla on pian miljardi katsojaa. Mainstream popin suunta on nyt ehkä hieman toiveikkaampi kuin Lady Gagan valtakaudella. Jopa videon asenne on parempaan päin.

Taylor Swift: Look What you made me do

Toriena: Melancozmo

Toriena: Melancozmo
(Japani)

Kuten jo aiemmin tuossa huutelin, näin Torienan kesällä Lontoon Hyper Japan -tapahtumassa, ja game boylla sävelletyt kappaleet rokkasivat kovasti kawaii-retropeliestetiikkaa huokuvin videoin varustellussa salissa.

Tässä nyt voisi promota yhtä hyvin yhteistyövideota Yunomin kanssa (大江戸コントローラー ), jossa liikutaan Japanin kaduilla Space Invadereiden keskellä, mutta collab-albumi Oedo Controller on ehkä jo löytänyt kuulijansa, joten annetaan palstatila Melancozmolle, jonka video on Torienalle yllättävän synkkä.

Toriena: Melancozmo
Yunomi feat. TORIENA: 大江戸コントローラー

Uratsakidogi Black Hop на Районе

Uratsakidogi: Black Hop на Районе
(Venäjä)

Venäläiset ja itsensä tosissaan ottaminen vol. III: Black metal meets ghetto rap. Musiikkivideo on yhden idean, yhdellä otolla otettu, genre cross-over storytime. Corpsepaintit naamallaan nelikko black räppää tarinoita siitä kuinka kasvoivat norjalaisen (ja yhden ruotsalaisen) bm-yhtyeen parissa, ja tässä sitä nyt ollaan avolavalla heilumassa kameralle. Riittää mulle.

Uratsakidogi: Black Hop на Районе

Ängie Spun

Ängie: Spun
(Ruotsi)

Ängie voi tuntua vähän tryhardilta ja wannabelta sanoituksiensa ja videoidensa kanssa, eikä kaikki ehkä ole valmiita tuon näköisen muijan laulavan pillun saamisesta ja pilven poltosta, mutta pidin Smoke Weed Eat Pussysta, pidin Housewife Spliffin':sta, ja pidän tästä. Pidän väreistä ja ikonografiasta, joka sotkee söpöä ja tyttömäistä narkkaamiseen ja konekivääreihin. Joten, näillä mennään.

Ängie: Spun




lauantai 21. lokakuuta 2017

Tuntematon Redux (2017)



Rukiver toverit!

Kolmannen Tuntemattoman olemassaolo on, hands down, uusista versioista oikeutetuin. Tuntematon Redux on muodollisesti korkeatasoinen konseptielokuva; jatkosota retrofuturistisena lyhärinä, jossa neuvostosotilaat ovat androideja, kyborgeja, tai anyway jotain hassuja ihmismasiinoita.

Elokuva on symbolisena kokonaisuutena melkein yhtä mielenkiintoinen kuin #mustamannerheimgate, mutta toteutukseltaan kunnollista maailman elokuvaa, eikä afrikkalaisessa ladossa ilman ammattitaitoa kuvattua saissea.

Edvin Laineen versio Tuntemattomasta oli männä vuosituhannen kotimainen pyhä lehmä. Jäärät olivat Mollbergin kasariversiolle armottomia, ja samoin kolmannen filmatisoinnin tarpeellisuus on rutiininomaisesti kyseenalaistettu.

Ihan mukavasti ainakin tämä kolmannen eteen kiilannut Tuntematon ottaa pesäeroa aiempiin näkemyksiin genre-elokuvana, joten indie-lyhärien ja varjotulkintojen arvostajana oli mukava aloittaa lauantai katsomalla kotimainen sellainen.

Ulkoasun lisäksi cyberdystopisen käsittelyn läpikäynyt Sibeliuksen Finlandia soi neuvostodronen leijaillessa viimeisiä hetkiään aavan aromaan päällä. Sovitus on kunnioittava, mutta samalla elokuvan painostavaan maailmaan sopivampi versio.

Pihla Viitala ja Mimosa Willamo edustavat ulkoisesti tyylikkäiden post-apokalyptisten saagojen sutturomantiikkaa, ja ropaavat rööki poskella neukkuandroidin sisäisiä letkuja ronskilla otteella ilman manuaaleja — itsevarmoja ja kovia taistelijoita, jonkalaisina suomalaiset ehkä haluaisivat isänmaansa toivot edelleen nähdä.

Vaikka elokuva on laadukkaan näköinen ja -kuuloinen pieni pala uudelleensuodatettua vuosisataista suomalaista historiaa, lyhärin suurin arvo piilee sen ylipäätäisessä olemassaolossaan. Toivon kotimaiselle lyhäriskenelle kaikkea hyvää, ja ennen kaikkea että näytteenomainen Tuntematon Redux inspiroisi sakkia.

Somen aikakautena tällaisilla pikku projekteilla on mahdollisuus tavoittaa yleisöä, ja toki itsekin boostaan ennemmin omaehtoista viihdettä ja taidetta kuin sellaista, joka huomiota saa joka tapauksessa. Tsekedaut - TUNTEMATON REDUX




Tuntematon Redux, Anssi Määttä & Antti Tuominen 2017

tiistai 23. toukokuuta 2017

Twin Peaks (2017)

David Lynch: Twin Peaks: The Return / Limited Series (2017)

Saattaa sisältää spoilereita.

Muistan hyvin kun katselin pienenä iltaisin putkitelevision hehkuvaa kuvaa, pöydän alla, ruskealla kokolattimatolla. Katsoin tietysti paljon piirrettyjä, mutta väläyksiltä myös kiellettyjä ohjelmia.

Lain nimessä ja sen tunnarina soinut Inner Circlen Bad Boys tekivät vaikutuksen. Se ei ollut mitään verrattuna jaksoihin Twin Peaksistä, puhumattakaan Angelo Badalamentin säveltämästä soundtrackista, jonka nauhoitin vinyyliltä kasetille, kuunnellakseni sitä omassa huoneessani.

Twin Peaks oli suosikkisarjani ennen kuin olin nähnyt sitä edes kokonaan. Se uusittiin muutamien vuosien päästä vain osittain ja kokonaisuudessaan näin sen vasta kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Sarjan tunnelma ja tyyli on ensimmäinen ja tärkein asia mitä se välittää.

Vaikka Twin Peaks oli valtava ilmiö ja siitä tuli kiistatta yksi merkittävimpiä sarjoja television historiassa, se lakkautettiin vain kahden kauden jälkeen 26 vuotta sitten.

Maailmaan on Twin Peaksin jälkeen mahtunut satoja ja tuhansia lynchiläisiä ja twinpeaksmäisiä elokuvia, sarjoja, videopelejä ja musiikkia.

Kukaan ei ole enää katsonut samettiverhoja ja lattiakuviointeja samalla tavalla. Eikä televisiontekijät tehneet televisiota kuten ennen.

Kun muut matkivat, he ovat ehkä orjallisempia ja tarkempia pastisseissaan. David Lynchin palatessa Twin Peaksin ohjaajan penkille, hänellä ei ole tarvetta pitää kiinni tietystä hienostuneesta tyylikkyydestä, hän voi antaa palaa ja tehdä mitä vain.

Aika on tullut; kahdeksantoista uutta jaksoa, kokonaisuus kuin 18 tuntinen elokuva. Neljä ensimmäistä jaksoa nähtävillä HBO:n suoratoistopalvelussa, jossa odotettavissa jättimäinen piikki ilmaisen kuukauden aktivoijia.

Kauden ensimmäiset neljä jaksoa on nyt nähty. Ensimmäiseksi on todettava, että hyvältä vaikuttaa, sen jälkeen onkin vaikea pureutua tarkemmin mihinkään. Paljon on tuttuja elementtejä, iso osa vanhasta näyttelijäkaartista edustaa harmaata osastoa, joiden lisäksi uudet nuorulaisia ovat osuvia valintoja.

Uusi Twin Peaks on ja ei ole sitä samaa kuin ennen. Se on kuitenkin sataprosenttisesti David Lynchin näköistä ja kuuloista. Twin Peaksissa oli aikoinaan juuri oma tunnelmansa, mutta vaikka siinä on osittain juuri samaa tunnelmaa edelleen, muistuttaa osa nähdystä ja kuullusta enemmän Eraserheadia ja Inland Empirea.

Pidän uuden sarjan maltillisuudesta, uhkaavuudesta ja selittämättömyydestä. Maltillisuus on suhteellista, sillä järjetön määrä mieleenpainuvaa sisältöä saadaan esitettyä todella nautiskelevalla tahdilla. Pankkiholvistin rauhaisat askeleet alkuperäisen sarjan päätösjaksossa tulee mieleen kun asioita esitetään.

Taustalla pyörii edellämainittujen elokuvan malliin tuhdin painostavia industrial-äänimattoja, kunnes episodit päättyvät lynchmäiseen mielenmaisemaan sopivien indieartistien konsertoimiseen paikallisessa Bang Bang Barissa.

Kuvat, kohtaukset ja äänet ovat kaikki hyvin nautinnollista tunnelmaa ja tyyliä, vaikka vanhoihin kysymyksiin saadaankin vain murto-osa vastauksia, suhteessa uusiin kysymyksiin.

Iso osa vanhoista näyttelijöistä on tähän asti näkynyt vain vähän aikaa, kunkin funktio hämärääkin hämärämpi. Ympäri Yhdysvaltoja näytetään tarinanlankojen silppua. Ihmisiä kuolee. Asioita tapahtuu. Eräs vanhasta katraasta maalaa metsän keskellä lapioita kultaisiksi. Kyseisen skenaarion syy ja mahdollinen seuraus vaikuttaa toistaiseksi yhtä merkitykselliseltä kuin Bart Simpson kaivamassa kuoppaa 13. kauden jaksossa Homer the Moe.

Dale Cooper on sarjan tähti. Mitä hänelle kuuluu? Cooper saa luvan palata lodgesta 25 vuoden jälkeen. Verhon takaa hän matkaa mm. New Yorkissa sijaitsevan alati kuvattavan lasikuvun ja olemassaolemattomuuden keskellä sijaitsevan avaruusmökin kautta pistorasian läpi Las Vegasissa asuvan doppelgangerinsa ruumiisen prostituoidun lattialle. Kaksoisolento on juuri oksentanut kuolettavan hajuista oksennusta lattialle ja Cooperin kengät eivät mahtuneet pistorasian toisesta päästä sisään.

Lasikuvun tuijottelu on toistaisista tarinanhaaroista hiipivin ja jännittävin. Nuori mies tuijottaa lasikupua, ja nainen tuo hänelle kahvia. Heidän kohtalonsa on kuin kauhuelokuvan kliseistä tai genesiksen syntiinlankeemuksesta. Lynch lukee tunnetusti Raamattua ja on ennenkin turvautunut isoon kirjaan omassa luomistyössään.

Osa yksityiskohdista ja teknisestä toteutuksesta on huvittavaa ja jopa todella typerää. Uskoisin, että syy miksei Lynch halua pitää totaalisesta tyylikkyydestä kiinni, on hänen pakkomielteensä sähkön ohella mielen aitoon pirstaloitumiseen, ja mieleltään pirstaloitunut voi nähdä juuri näin typeriä asioita ilman tyylikkyysfilttereitä. Hän on myös aina ollut absurdin, kömpelön ja epäsopivan huumorin ystävä.

Absurdien tilanteiden naatiskelu vain välillä pääsee lapasesta. Pidän jo liian pitkälle vedettynä kasinolla vietettyjä hetkiä, jonka aikana Cooper kiertää pelikoneita ja voittaa jackpotin.. 30 kertaa. Se on jakso, jossa käytetään tehosteena kohtauksen venyttämistä tarkoituksella vähän liian pitkään. Lopettaminen pykälää aiemmin olisi jo ollut sopivasti liikaa.

Suurempi huolenaihe on ollut Cooperin henkinen olotila. Suomalaisessa, verrattain kelvollisessa sarjassa (Kimmo), Kari Ketosen hahmo esittää lähes koko kolmannen kauden taantunutta autistia vain paljastaakseen sen olleen pelkkää esitystä, ilman mitään syytä, vitsiä tai mitään. Kaksikymmentä vuotta kestänyt vedätys Nuija ja tosinuija 2:ssa on sentään hauska...

Cooper ei siis ole vielä itsensä. Olisin tyytyväisempi jos olisi. Muuten kaikki sarjan esittämä on ollut erittäin tyydyttävää, etenkin vanhojen näyttelijöiden elossaolostatus huomioiden. Edelleen hengissä, mutta henkisesti fyysistä olemustaan alemmalle tasolle vajonnutta legendaarista kääpiötä emme uudessa kaudessa näe. Hänet on korvattu puunrungolla, jolla on puhuva lihankimpale päänään. Toistaiseksi ainoa kohta, jossa olen nauranut ääneen, on kun puu esittelee itsensä.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

50 Video Games - TIER III


Botanicula
(Amanita Design, 2012, Tšekki)


Pelattavaa: +3h per kerta
Vaikeusaste: Kaikki selviää tutkimalla ja kokeilemalla (1/5)

Sympaattisten pienoishahmojen ohjaamista interaktiivisessa, psykedeelisessä maailmassa. Alussa esitellään viisi ohjattavaa ruohonjuuritason hahmoa. Moneen suuntaan haaroittuvaan maailmaan tutustutaan rauhassa. Suurimman osan ajasta pelaaja voi huoletta käsitellä pelin maailmaa ennemmin interaktiivisena leluna kuin varsinaisena point 'n click seikkailupelinä, eikä kovin haastavia hetkiä ole montaa. Vaaroja riittää, mutta kuolla ei voi. Kaikkea tekee mieli tutkia ja jokaisesta löydetystä otuksesta saa personoidun keräilykortin.

Botanicula on täynnä hauskoja ominaisuuksia joilla on kiva leikkiä, vaikkei ne edistäisikään peliä. Paljon hauskoja musiikillisia ja visuaalisia gageja. Pelin aikana pääsee näkemään tuttua Amanita Design -pelikuvastoa ja esimerkiksi soittamaan pelin soundtrackin säveltäneen DVA:n konsertissa. Botanicula toimii miellyttävänä trippinä kaiken ikäisille. Pelin soundtrack on ollut aktiivisessa kuuntelussa ilmestymisestään lähtien.



Commander Keen 4: Secret of the Oracle
(id Software, Apogee, 1991, US)


Pelattavaa: Tunteja. Hyvin uudelleenpelattava.
Vaikeusaste: One hitistä radan alkuun. Valittavissa vaikeustaso ja tallentaa voi koska vain (2/5)

Apogeen ja ID-softwaren retro-tuotannolla on oma statuksensa ja fanikantansa, vaikka DOS-platformerit ei olekaan yhtä mediaseksikkäitä retropelejä kuin Nintendon klassikot. Jokaisen Apogeen platformerin olen läpäissyt ja kaikista pitänyt. Ensimmäinen Commander Keen -trilogia on kestänyt aikaa heikommin kuin jälkimmäinen, mutta etenkin neljäs julkaisu jaksaa viihdyttää edelleen aika ajoin.

Vaikka Super Mario 3 on toiminut pohjana Commender Keeneille, liikehdintä ei ole yhtä epärealistista. Olen aina pitänyt siitä kuinka hahmo ponnistaa hyppyjään, käyttää pogo-keppiä apunaan ja roikkuu kielekkeillä. Moskiittojen liiskaaminen hyppykepillä on yksi tyydyttävimpiä vihollisten eliminointitapoja missään tasohyppelyssä. Bossit ovat pelisarjassa verrattain helppoja, poikkeuksena legendaarinen vihreä pallokala Commander Keen 4:n lopussa.

Ensimmäisen Keenin läpäisee noin kymmenssä minuutissa ja kolmannen pystyy juoksemaan läpi jopa parissa minuutissa. Jälkimmäinen trilogia tarjoaa enemmän haasteita ja pelattavaa. Salaisuuksien määrä on suuri ja graafisuus miellyttävää.

Monster Bash (1993) Halloween-henkinen platformer, jossa perinteisen pyssyn sijaan yöpukuinen poika räiskii ritsalla kiviä.

Bio Menace (1993) Keen-engineen sovitettu mutanttiräiskintä. Vaihtoehto Duke Nukem 2:lle.



DuckTales
(Capcom, 1989, Japani)


Pelattavaa: Alle tunti per kerta. Juuri sopivan pituinen pelattavaksi uudestaan ja uudestaan. Kolme eri vaikeustasoa.
Vaikeusaste: Hyppykeppi saattaa aiheuttaa totuttelua (2/5)

Ankanpojat kärryyn ja kärry rotkoon. Logiikalla ei kaikkia retropelejä siunattu ja osittain se vain vahvistaa niiden kulttistatusta. Nessin oma hyppykeppipelinsä, DuckTales, ja sen vähemmän tunnettu jatko-osansa on laitteen nautinnollisimpia, kiitos ennen kaikkea kontrollien, level designin ja maailmojen. Peleissä seikkaillaan aarrejahdin merkeissä läpi erilaisten maailmankolkkien täydellisen kompaktissa mittasuhteessa.

DuckTales 2 on likimain yhtä laadukas. Siitä ei ole lohkaistu Moon themen kaltaisia ikivihreitä osaksi tunnustettua videopelimusiikin historiaa. Peli jäi unohduksiin ennen kaikkea koska julkaistiin niin myöhään. Super Nintendo oli ollut markkinoilla jo pari vuotta.

Muutaman vuoden takainen DuckTales Remastered on ihan jees; kivoja lisäyksiä, hyvän näköinen, mutta kuten suurin osa HD-päivityksistä, jotain käännöksen aikana myös katoaa...

Chip ’n Dale: Rescue Rangers (1990) Äärimmäisen helppo ja nopea, mutta miellyttävä pelattava mekaniikkojensa ansiosta kerta toisensa jälkeen. Myös kaksinpelinä.



Dune II: Battle for Arrakis
(Westwood Studios, 1992, US)



Pelattavaa: Useita tunteja
Vaikeustaso: Sulavasti omaksuttava ja loivasti vaikeutuva (2/5)

Frank Herbertin eeppisestä Dyynistä on tehty elokuvaa, tv-sarjaa ja videopelejä enemmänkin, mutta suurin osa on flopannut. Kolme "huonetta", Atreides, Harkonnen ja Ordos taistelevat Arrakis-planeetan maustekuninkuudesta, sotatoimia ja sadonkorjuuta tasapainoitellen.

Dune 2:n käyttis, estetiikka ja musiikki tekivät pelistä itselleni kiehtovamman ja ikimuistoisemman strategiapelin kuin sinänsä mainiot Settlersit tai StarCraftit. Aikansa oma suosikki midi-soundtrackini soi edelleen aika ajoin youtubesta, ja jo pelin ilmestyttyä nauhoitin musiikkia C-kasetin toiselle puolelle (b-puolelle Body Blowsia).



God of War III
(Sony, 2010, US)


Pelattavaa: Muutamia tunteja
Vaikeusaste: Etene ja painele samoja nappeja, välillä nopealla reaktiolla ja välillä sairaalloisella tahdilla (2/5)

Hack 'n slash on vaikea genre, joka helposti tylsistyttää sisällöttömyydellään. On vaikea tasapainoitella suoraviivaisen, yliampuvan tuhoamisen ja kiinnostuksen ylläpitämisen välillä. Ymmärrän miksi jotkut pitävät Bayonetta-peleistä, mutta en vain itse jaksa niitä. God of Wareissa on jotain erityistä, mikä pitää mielenkiinnon yllä räjähtävästä startista aina valtaviin mittasuhteisiin päätyvään loppuun asti. Animointi ja pelimaailma on todella tyylikästä ja ehkä Kratos hahmona tuo siihen oman lisänsä.



Hitman: Codename 47
(IOI, Eidos, 2000, US)


Pelattavaa: Useita tunteja
Vaikeusaste: Tehtävät vaativat paljon harkintakykyä ja tarkkuuta.. tai väkivaltaisia ryöppyjä (3/5)

Kun aivottomasta räiskinnästä oli suurin ylitarjonta, oli todella miellyttävää saada vaihtoehdoksi Thiefin ja Hitmanin kaltaisia strategisia hiippailuräiskintöjä. Hitmanissa saadaan tehtäviä, jotka vaativat tapahtumapaikkojen tutkailua, vaihtoehtojen puntarointeja, varasuunnitelmien huomioonottamista, tarkkoja ajoituksia, yllätyshyökkäyksiä, valepukeutumista ja hillittyjä hermoja.

Tehtävien suunnittelu ja tarkkaan harkitun suunnitelman onnistuminen tuo todella suurta iloa ja onnistumisen tunnetta. Skenaariot on toteutettu poikkeuksetta korkealuokkaisesti, enkä esimerkiksi pidä GTA-pelisarjan tai Pay Day 2:n tehtäviä läheskään yhtä tyydyttävinä. Itse salamurhaaja pysyy miellyttävän mysteerisenä.



Kirby's Adventure
(HAL Laboratory, 1993, Japani)


Pelattavaa: Tunteja
Vaikeusaste: Pientä lentomoodin fysiikoihin totuttelua (2/5)

Synnyin maailmaan jossa Halinallet, My Little Ponyt ja Muumit olivat värimaailmaltaan höttöisiä kuin paketti he-man purkkaa, joten ei ole vikani että söpö, pyöreä ja vaaleanpunainen sankari kawaii-hattaraisessa maailmassa ei tunnu väärältä. Nessin elinkaaren ehtoopuolella julkaistu Kirby on hienoimpia ja monipuolisimpia pelejä joita laite tarjosi. Ominaisuudet, joita Kirby matkallaan omaksuu ovat hauskoja ja sulavasti omaksuttavia. Tarjolla on paljon viihdettä, ylimääräistä tavoiteltavaa ja kaunista designia.

Bubble Bobble (1986) Kaksi söpöä pikkudinoa avaruudesta puhaltelee vihuja kuplien sisälle sadan yksiruutuisen ajan. Klassinen theme ja erinomaista kaksinpelattavaa.

The NewZealand Story (1988) Söpö pikkukiwi matkaa läpi vaarojen pelastamaan kiwikavereitaan. Vaikeusaste nousee tasaista loivaa mäkeä nollasta sataan.



The Secret of Monkey Island
(Lucasfilm Games, 1990, US)



Pelattavaa: Useita tunteja
Vaikeusaste: Pariin klassikkopulmaan saattaa mennä tovi (2/5)

Monkey Islandit on point 'n clickien The Beatles ja Mona Lisa, videopelihistorian kriittisen arvostelun ulkopuolinen pyhä lehmä. Monkey Island oli tehokas vastaisku Sierra On-Linen seikkailupeleistä tuttuja kuolemia ja umpikujia vastaan. Parasta ensimmäisissä Monkey Islandeissa on kuitenkin komediallisuus, eikoiset hahmot, hauskat dialogit, solvausduellismi ja surrealistiset puzzlet.

Antisankari Guybrush Threepwood on ehdottomasti ikimuistoisin LucasArts-pelien päähahmo. Usein sivuhahmot ovat jopa parempia, mutta Monkey Islandeissa koko poppoo on timanttista. Pidän erittäin paljon myös graafisesti kauniista kolmannesta osasta, joka ei ehkä ole osa klassista kaanonia. Escape from Monkey Island ja Telltale Gamesin Tales of Monkey Island ovat enemmän mukavaa nostalgianjatketta kuin erinomaisia pelejä.

Ensimmäiset kaksi Monkey Islandia sai pari vuotta sitten HD-päivitetyt Special Editioninsa, joissa parasta on nappi josta pelit saa takaisin oikean näköisiksi...

Grim Fandango (1998) Seikkailupelien Sex Pistols ja Avignonin naiset. LucasArtsin tyylikäs viikate noir päätti seikkailupelien kultaisen aikakauden. Peliteollisuus vaati 3D-muotoon siirtymistä, jossa Sierra ei seikkailupeleillään onnistunut, ja johon LucasArts ei Grim Fandangoa lukuunottamatta jäänyt, vaan siirtyi sarjatuottamaan Star Wars -räiskintöjä. Grim Fandangolla on maine yhtenä maailman parhaimmista peleistä. Väittäisin että osittain siksi, että se jäi ainoaksi kiistatta onnistuneeksi moderniksi seikkailupeliksi yli kymmenen vuoden ajaksi, aikana jolloin yhä useampi konsolipelaajakin otti enemmän kosketusta tälle alustalle. Oikein hyvä se on, ei paras...



Space Quest IV: Roger Wilco and the Time Rippers
(Sierra On-Line, 1991, US)



Pelattavaa: Kymmeniä tunteja
Vaikeusaste: Klassista Sierra-tasoa. Arvaamaton ja umpikujainen (4/5)

Roger Wilco, kroonisista epäonnistumista kärsivä avaruusalusten siivooja on legendaarisimpia Sierra On-Linen päähahmoja. Avaruussaaga alkoi kevyenä Star Wars- ja Star Trek -parodiana, kehittyen lähemmäs Métal hurlant/Heavy Metal-sarjakuvien tieteisfantasiaa. Neljännen osan aikamatkailu tekee pelistä erityisen mielenkiintoisen.

Wilco matkustaa (kuvitteellisten) tulevien ja menneiden Space Questin maailmoissa, varsinaisesti neljännen osan kattaen vain intro-osuuden. Pelin inspiroiva ja mielenkiintoinen toteutus on seikkailupelien parhaimmistoa, joskin pelin umpikujaan joutumisen vaara tappaa sen ajattomuutta uusille sukupolville.

I Have No Mouth, and I Must Scream (1995) Harlan Ellisonin lyhyeen sci-fi-tarinaan perustava post-apokalyptinen seikkailu, jossa ihmisen luoma kostonhimoinen supertietokone on ajanut ihmisen lähes kokonaan sukupuuttoon, kiduttanut viimeisiä rodun edustajia 109 vuotta ja laittanut heidät erilaisiin ympäristöihin viimeiseksi ihmiskokeeksi. Kyynisyys ja inhottavuus aitoa, erään pelattavan hahmon machoilu ei aivan Duke Nukemin tasoa.



Tekken 3
(Namco, 1997, Japani)




Pelattavaa: Kymmeniä tai vaikka satoja tunteja
Vaikeusaste: Riippuu onko pelikaveri tankannut comboja mieleen (1/5)

Tappelupelejä on paljon ja iso osa ajaa asiansa siinä missä muutkin. Itse kasvoin Body Blowsin parissa ja sillä on siksi suuri merkitys itselleni. Siinä oli myös erittäin kova OST. Street Fighter 2 ei ole henkilökohtaisia suosikkeja, mutta pelasin sitä hyvin mielellään viimeksi budapestilaisessa rauniobaarissa viime vuonna. Mortal Kombateissa on tiukka theme ja brutaaleimmat viimeistelyt. Mortal Kombatit jaksavat myös julkaisu julkaisultaan petrata erikoisiskujen inhottavuudessa.

Sujuvimmilta on aina tuntuneet toinen ja kolmas Tekken, joita voi kuka tahansa, milloin tahansa alkaa mäiskimään. Aloituskynnystä ei ole nimeksikään. Muistan kun ensimmäisen kerran pelasin Tekkeniä, kokenutta tekkenistiä vastaan. Voitin. Tietenkin mukana on oltava raukkamaiset tekniikat ja ylivertaiset combot, joita pänttäämällä voi pistää kaverin vihaksi. Se on osa tappelupelien luonnetta.

Sarjan kolmas osa vie voiton capoeira-brassi Eddyn ja mangadino Gonin mitalla. Olen pitänyt myös myöhemmistä Tekkeneistä (Tekken Tag Tournamentit mukaan lukien), mutta samalla tavalla kuten esimerkiksi FIFA:t ja NHL:t, pidän niistä enemmän kun niitä ei ole vielä ylikuorrutettu ominaisuuksilla ja visuaaleilla.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Tournament Fighters (1993) Pidän toisen ja kolmannen nessi-turtlesin kontrolleista ja hitboxeista. Niiden jälkeen julkaistiin samalle laitteelle vielä tämä harvinaiseksi jäänut neljäs, tappelupeli, jossa kontrolleja ja spesiaaleja on hiottu vielä pidemmälle.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

50 Video Games - TIER IV


Brothers: A Tale of Two Sons
(Starbreeze Studios, 2013, Ruotsi)


Pelattavaa: 3h
Vaikeusaste: Kunhan omaksuu tuplaohjauksen, eteneminen on melko mutkatonta (1/5)

Brothers: A Tale of Two Sonissa ei ole maailman vauhdikkain startti, mutta se on ylittämisen arvoinen. Alussa totutellaan kontrolleihin, joilla ohjaillaan saman aikaisesti kahta poikaa. Pulmat vaativat yhteistyötä.

Maailmat joita peli loppua kohden esittää on hyvin kauniita ja antoisia. Lopun käänne on vaikuttavimpia ja koskettavimpia mitä olen videopeleissä kokenut, ja toisaalta lähes tippa linssissä on vihattava tätä peliä, koska se pakottaa tekemään sen mitä pakottaa. Vaikka pelin tarinasta, maailmasta ja tyylistä saisi teoriassa toimivan elokuvan, ongelma on, ettei elokuva voisi koskaan olla niin vaikuttava kuin tämä peli, jossa koet ja teet kaiken itse.

_____________________________

  • Never Alone (2014) Inuiitti ja naali arktisissa maisemissa, yhteistöin edetään alkuperäiskansojen koottujen tarinoiden maailmassa. Lisäosa harmillisen lyhyt.
  • Contrast (2013) Jugendin ja steampunkin kyllästämä sirkus noir, jossa edetään tavallisen 3D-näkymän ja seinille heijastettujen varjojen 2D-näkymän välillä.
_____________________________


Final Fantasy VIII
(Square, 1999, Japani)


Pelattavaa: Useita kymmeniä tunteja
Vaikeusaste: Pitkä, keskiverto-vaikeuksinen rpg (3/5)

Final Fantasyt sytyttää hitaasti ja herättää mielenkiintoa vasta useiden tuntien pelaamisen jälkeen. Myös kahdeksas, josta muodostui miellyttävin pelikokemus tuntui alkuun pakkopullalta.

Massiivisen kokoiset Final Fantasyt tekevät monta asiaa paremmin kuin keskiverto-rpg, yhdistellessään fantasian ja sc-ifin elementtejä, romanttisia ja toiminnallisia vaiheita omanlaisekseen kokonaisuudeksi. Mikä parasta, missään muussa rpg:ssa en ole pitänyt vuoropohjaisista taisteluista niin paljon. Taisteluiden musiikit, kuten suurin osa pelin musiikista korostaa tunnelmaa huikeasti.



Grand Theft Auto V
(Rockstar Games, 2013, US)



Pelattavaa: Useita kymmeniä tunteja
Vaikeusaste: Helposti omaksuttavaa räiskintää ja ajelua (2/5)

Videopelien Scarface, jota kaikkien wannaba- ja true gangstojen pitää hakkailla. Avoimen maailman väkivaltainen tps/autoilu, jossa pääsee toteuttamaan valitsemiaan rikoksia, kunnes hotsittaa vain härnätä poliiseja ja aiheuttaa yleistä kaaosta tyylikkäissä kaupunkimaisemissa. Kaikki GTA-sarjan pääpelit ja lisäosat ovat tarjonneet tuntikaupalla menevää viihdettä, joskin kolmas osa on ollut itselläni eniten työn alla. Tuorein GTA on ilman muuta suurin ja näyttävin.



Journey
(thatgamecompany, 2012, US)


Pelattavaa: Alle tunti
Vaikeusaste: Hyvin suoraviivaista etenemistä, jonka lisäksi maailmaan mahtuu matkanjohtajia (1/5)

Journey on ennen kaikkea fiilisteltävä elämys. Tunnelmallinen, kaunis matka kohti alusta asti horisontissa siintävää päämäärää. Matkan varrella hiekkadyynejä tarpoessaan kohtaa muita matkaajia, muita pelaajia joiden kanssa matkaa voi taittaa yhdessä. Muiden pelaajien kanssa ei voi kommunikoida, mutta heidän tekemisiään voi seurata jos on jäädä jumiin.

Auringonvalossa kylpevää autiomaata jää välillä todella ihastelemaan ja vain noin kolmevarttisen pelin jälkeen jää hyvin haikeat fiilikset. Ilman muuta taideteos, jonka mykkä, melankolinen tunnelma tarttuu pelaajan muistiin jäädäkseen. Olisi hyvin mukavaa saadaa pelille joskus jatkoa vaikka talvimaisemien muodossa.



Mega Man 2
(Capcom, 1988, Japani)


Pelattavaa: Useita tunteja
Vaikeusaste: Valittavana vaikea perusvaikeus ja vielä vaikeampi (4/5)

Pelasin ensimmäistä kertaa nessille julkaistua Mega Man -sekstettiä vain neljä vuotta sitten. Ensikosketus ei tehnyt suurta vaikutusta. Sininen pikseliukko etenee ruutu kerrallaan ja räiskii, piupiu. Vasta konseptin valjettua paremmin aloin ymmärtämään miksi nämä pelit ovat ansainneet klassikkostatuksensa. Bossit (Robot Masters) voi käydä läpi valitsemassaan järjestyksessä, ja jokaiselta saa erilaisia ominaisuuksia jotka edesauttavat etenemistä jossain toisessa bossissa.

Sarjan toinen osa on monipuolisempi, vaikka kaikki nessin Mega Manit ovat tyyliltään identtisiä. Kolmas osa voisi yhtä hyvin olla sarjan paras, ellei sitä olisi turhaan venytetty loppua kohden, jossa kaikki bossit on käytävä läpi toistamiseen. Mega Man 2 sisältää todella tyydyttävää level designia, jota on sittemmin ryöstöviljelty etenkin nykyaikaisissa uusretroiluissa.

Peli on normaalitasollakin vaikea, mutta saavutuksen tunne sitäkin antoisampi. Pidän tiukoista speed run -osuuksista toteutettuna koukuttavalla ja miellyttävällä tavalla, ja pelin Quick Man -kenttä on sellaisesta mainioimpia esimerkkejä.



Rayman Origins
(Ubisoft, 2011, Ranska)


Pelattavaa: Useita tunteja
Vaikeusaste: Helppo omaksua, perfektionismista riippuva vaikeus (2/5)

Rayman palasi platformerien kuninkuusluokkaan Rayman Origins ja Rayman Legends -peleillään. Miellyttävästi kuvitetut ja animoidut pelit ovat täynnä sulavaa ja suoraviivaista tasoloikintaa, koomisuutta ja musiikillisia oivalluksia. Pelit on tehty täysin viihde edellä, eikä mieleen tule juuri ärsyttäviä haastetta.

Rayman on aina ollut mielestäni typerän näköinen hahmo, mutta on aivan sama minkä näköinen ukko siellä ruudussa heiluu, kun pelin koneisto rullaa niin täydellisen sulavasti. Rayman Legendsin musiikkiradat ovat ilman muuta hauskimpia konseptiratoja platformereissa ikinä. Tasohyppely meets Guitar Hero. Tunnettujen kappaleiden tahtiin rytmitet autoscroll-radat ovat poikkitaiteellisuudessaan videopeleille mitä Walt Disneyn Fantasia on animaatioelokuvalle.


_____________________________

LEGO: Indiana Jones (2008) Tai joku muu leegopeli; Batman, Star Wars tms. Palikkafysiikat ja parodiointi hyvin viihdyttävää, joskin muutaman pelin jälkeen viehätys nuutuu.

_____________________________



Shovel Knight
(Yacht Club Games, 2014, US)


Pelattavaa: Peruspeli muutamia tunteja, ja paljon lisäsisltöä päälle.
Vaikeusaste: NES-peleihin tottuneille ei kovin vaikea (2/5)

Nykyään lähes kaikilta peligenreiltä löytyy entisaikoja palvovia, kasibittis-henkisiä pelivaihtoehtoja, mutta toki platformereissa trendi on vahvimpia. Mikään muu peli ei ole tehnyt yhtä ammattitaitoista ja antoisaa kollaasia nimenomaan nessin legendaarisimmista peleistä kuin Shovel Knight. Peli sulattaa parhaat nessiklassikkojen yhteen hauskan ja itseironisen dialogin merkeissä.



Thimbleweed Park
(Terrible Toybox, 2017, US)


Pelattavaa: Hard modella +12h
Vaikeusaste: Klassista LucasArts tasoa, tosin pidempi (3/5)

Kun näin pari vuotta sitten Thimbleweed Parkin Kickstarter-kampanjan, ei ollut epäilystäkään ettenkö pelaisi peliä läpi heti sen ilmestyttyä. Takaajat saivat myös virallisen synninpäästön jos kopioivat Maniac Mansion tai Monkey Islandin laittomasti 90-luvulla. Huh. En silti uskaltanut toivoa pelin olevan yhtä laadukas kuin Ron Gilbertin point 'n click -seikkailujen suurimmat klassikot. Se on.

Maniac Mansionin hengessä, Monkey Islandin tasoisella huumorilla, Dana Scullya ja Fox Mulderia ohuelti mukaileva etsiväpari saapuu Twin Peaks -tyyliseen tuppukylään, jossa on tapahtunut murha. Murha on  kuten Twin Peaksissa  sivuseikka. Jotain valtavaa on tekeillä ja yhä useammalla hahmolla päästään selvittelemään eri motiivein tapahtumainkulkua.

Hahmot ja dialogit ovat sopivalla balanssilla tuoreita ja LucasArts-tuotantoa tahkonneita palvelevia. Peli irvailee ja revittelee populaarikulttuurilla, brändeillä ja videopeleillä. LucasArtsin klassikkopelit ovat vahvasti läsnä ja Sierra On-Linelle heitetään piikkiä. "Jos tämä olisi Sierra On-Linen peli, olisit jo kuollut"

Tarina ajetaan loppua kohden totaalisesti meta-tasolle ja uskoisin sen jakavan yleisöä hieman kahtia. Pidän kuitenkin tavasta kuinka pelin takaajia on huomioitu krediiteillä kekseliäämmin kuin yleensä. Nimet löytyvät aktiiviseen käyttöön joutuvasta puhelinluettelosta, sekä kiroilupurkista, ja korostaakseen takaajien merkitystä heidät on otettu osaksi koko kliimaksia.

_____________________________

  • Laura Bow 2: The Dagger of Amon Ra (1992) Agatha Christien murhamysteeriä mukailevan The Colonel's Bequestin jälkeen Laura Bow, nuori toimittaja New Yorkissa, alkaa tutkia tapahtumia museon Egypti-aiheisen näyttelyn ympärillä. Tunnelma hyvä, mutta mysteerien ratkaisu vaatii teräviä huomioita ja hyvää arpaonnea.
  • Gabriel Knight (1993) Alan Parkerin Noiduttu Sydän -elokuvaa surutta rippaava tunnelmallinen point 'n click, joka alkaa tyylikkäänä dekkarina ja päätyy yhä syvemmälle voodoo kultin syövereihin.
  • Longest Journey (1999) Selkeästi Gabriel Knightinsa pelanneiden norjalaisten seikkailu, jossa operoidaan rinnakaisten maailmojen välillä. Fun fact: Missä olin 9/11? Kotiutunut koulusta luokkakaveri mukanani, joka tuli lainaamaan edellisenä päivänä läpäisemäni Longest Journeyn. Kesken arkistojeni pläräilyn äitini tuli sanomaan, että nyt pitää mennä katsomaan uutisia. Tsuumailtiin toisen tornin romahdus, jälkipyykkiä ja sitten kaveri lähti kotiinsa.
_____________________________



VVVVVV
(Terry Cavanagh, 2010, UK)


Pelattavaa: Peruspeli muutamia tunteja, jonka jälkeen valinnaisia haasteita
Vaikeusaste: Siihen nähden, että pelin aikana kuolee noin 500 kertaa, mikään ei ole ylittämätöntä ja uuden yrityksen pääsee aloittamaan samantien (2/5)

Riisuttu ulkoasu, sorminäppäryyttä vaativia haasteita ja tyylikäs, sympaattinen ja sankarillinen chiptune-soundtrack. VVVVVV:n flow on täydellinen. Uusi yritys alkaa samalla hetkellä kun edellinen on haaskattu. Ukkeli ei hypi ja pompi perinteisten platformerien tavoin, vaan vaihtaa puolta lattiasta kattoon. Kuvan haaste on yksi koukuttavimmista, muistaakseni toista sataa yritystä vaatinut pienen nyppylän ylitys, jonka tähden on matkattava läpi moniruutuisen, pikselintarkkaa selviytymistä vaativan piikkiviidakon.


_____________________________

  • Super hexagon (2012) VVVVVV:n luoja Terry Cavanagh on julkaissut pienen pieniä pelejään jatkuvasti, parhaimmillaan toistakymmentä vuodessa. Super Hexagon on kaikista koukuttavin ja pitkäikäisin. Erinomainen musiikki ja ultimaalista sorminäppäryyttä vaativat esteiden väistelyt heksagonin muotoisissa rakennelmissa.
  • You have to win this game (2012) Ilmaispeli, joka tarjoaa sinänsä lähes samaa kuin VVVVVV, mutta perinteisillä kontrolleilla. Neljä väriä ja putki-tv-filtteri.
  • Downwell (2015) Pelkistetyn tyylikäs arcade-henkinen down-scrolling platformer, jossa laskeudutaan kaivoa pitkin alaspäin, keräillään aseita ja räiskitään vihuja.

_____________________________



Wolfenstein 3D
(id Sofware, Apogee, 1992, US)



Pelattavaa: Useita tunteja
Vaikeusaste: Valittavissa. Ei pulmien ratkomista (1/5)

Ysäriräiskinnät olivat mäiskettä mäiskeen vuoksi ilman liiallista tarinantynkää. Suurin osa tällaisista peleistä tarjosi sitä samaa, joten en luovuta useammalle omaa listapaikkaa. Näitä pelejä edustamaan voisi yhtä hyvin valita minkä tahansa ID-softwaren pelin, Duke Nukem 3D:n tai Serious Samin.

Tekniikka kehittyi kovaa vauhtia ja koko genren alullepanija Wolfenstein 3D jäi oikeastaan ainutlaatuiseksi pelkistetyltä pelimekaniikaltaan. Hahmolla voi kääntyä 360 ja ampua, ei hyppiä tai sihdata kuin suoraan. Viholliset, tässä tapauksessa natsit, ovat näennäisen kolmiulottuiseeden keskellä digitaalisia paperinukkeja polygoni-ukkojen sijaan.

Ihmisten ampumista välteltiin useimmissa fps-peleissä Wolfenstein 3D:n jälkeen. Ammun silti ysäriräiskintään palatessani mieluummin natseja kuin avaruusolioita tai zombeja, ja saan bossikseni Adolf Hitlerin, mutta sinänsä yhtä hyvin tällä paikalla voisi olla vaikka ensimmäinen tai kolmas Quake.

Ensi sunnuntaihin...