keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Transylvaaninen nälkä - Top 10 Vampyyrielokuvat


Nosferatu (1922), Dracula (1931), Horror of Dracula (1958)

Listen to them. Children of the night. What music they make. - Dracula, 1931

Kun otin jo aikaa sitten (päivälleen 1kk takaperin) postauksen aiheeksi vampyyrileffat, en ajatellut että niiden listaamisen olevan niin vaikeaa. Nykyään näkee niin paljon huonoja alan leffoja ja sarjoja, että on unohtanut kuinka paljon hyviäkin joskus on tehty. Kirjo on erittäin laaja kautta aikakausien ja maailman eri kolkkien. Bram Stokerin Dracula on pohjana monille filmatisoinneille, mutta toisaalta genre on nykyään jo hyvinkin riippumaton siitä.

Aiheena vampyyrit on äärimmäisen goottilaisromanttinen ja se vetoaa useisiin ihmisiin vahvasti. Itselleni aihe itsessään ei ole ikinä tuntunut ihan omalta. Esimerkiksi Frankenstein (1931) ja Frankensteinin morsian (1932) kuuluu yksiin minulle tärkeimmistä elokuvista ja niiden hahmot ja tunnelma ovat ylittämättömiä tuon ajan kauhuelokuvissa. Saman ajan muut hirviökauhuelokuvat ovat toki hyviä myös, niinkuin Dracula, mutta eivät niin mieleenpainuvia.

Vampyyreita esiintyy monenlaisissa elokuvissa, eikä välttämättä aina pääosassa. Niistä on tehty myös komedioita ja jopa blaxpoitaatiota. Yritän saada listasta kumminkin sen verran tyylikkään että sinänsä mainiot Vampyyrintappajat - anteeksi mutta hampaanne ovat niskassani (1967), Dracula - Verevä vainaja (1995) ja Blacula (1972) jää varsinaisen listan ulkopuolelle.

Standardit

F.W. Murnaun Nosferatu perustuu yhtälailla Bram Stokerin Draculaan, mutta se yritti kiertää yhteyttä toisella nimellä. Kaikki kopiot elokuvasta määrättiin myöhemmin tuhottavaksi ja nykyisin näytettävä versio on saatu kasaan vasta tämän vuosituhannen alussa. Nosferatu esittelee ruttoisen ja hirviömäisen hahmon, joka on toinen vampyyrihahmojen kahdesta pääryhmästä.

Yksi tunnetuimmista versioista on 1931 valmistunut Dracula, jossa taas esitellään charmantti hurmuri Dracula, jota esittää sliipattu Bela Lugosi. Tod Browningin versio on tyylikäs ja hienostunut perigoottilainen tulkinta, vaikka jotakuinkin narusta roikuteltu leikkilepakko vähän rikkoo muutoin vakavaa ilmettä. Samaan aikaan samoissa lavasteissa kuvattiin myös ns. "spanish version" espanjankieliselle kansalle. Tekijätiimi siis oli täysin toinen ja kuvausvuorot jaettiin päivään ja yöhön. Täytyy sanoa että espanjaversio on huomattavasti eläväisemmin kuvattu kun jäykkä jenkkiversio. Se on myös rohkeampi ja kokeellisempi. Näistä avuistaan huolimatta se on jäänyt lähes täysin jenkkiversion varjoon. Syy on toki selvä, nimittäin Bela Lugosin veroista vampyyri-ikonia on paha päihittää.

Joillekin se oikea herra Dracula on ehdottomasti Christopher Lee. Hammer studion brittiversio Bram Stokerin tarinasta on kyseisen elokuvatalon tyylin mukaisesti hieman kepeällä otteella tehty. Ensimmäisenä mieleeni noista elokuvista tulee niiden haalea yleiskuva ja muutamat lähiotokset Leen naamasta. Ilman muuta ihan hyviä ja viihdyttäviä elokuvia, kuten Hammerin tuotanto pääsääntöisesti muutenkin.

Halusin käydä ensin läpi nämä kolme vampyyrielokuvia suurempaa teosta, koska en tohdi yrittääkään soveltaa niitä listaan, koska niiden suhteuttaminen on kohtuuttoman vaikeaa. Ne ovat omia lukujaan vampyyrielokuvan historiassa ja haluan sitäpaitsi antaa listalla tilaa monenlaisille teoksille. Järjestys listalla on lähinnä suuntaa antava, kaikki kympin sisällä olevat ovat näkemisen arvoisia.



Nosferatu - Phantom Der Nacht (1979)


ohj. Werner Herzog.

Poltettavaksi määrätystä plagiaatiosta (Nosferatu, 1922) tehty uusintaversio on statuksena jo mielenkiintoinen. Herzog on ohjaajana kohtalaisen mielipuoli joka tekee tasan sitä mitä haluaa, eikä suostu kompromisseihin. Kinski näyttelijänä on vähintään yhtä mielipuoli ja on Draculan roolissa ihailtava näky. Alkuperäisestä Murnaun leffasta poiketen kuvatus siis tosiaan kantaa nimeä Dracula, sillä oikeudet tarinaan ovat jo rauenneet yleiseen omistukseen.

Herzog itse piti alkuperäisteosta parhaimpana elokuvana, jota Saksassa on ikinä tuotettu ja oli innokas tekemään oman versionsa. Alkuperäisen elokuvan kuvauspaikkoihin ei saatu lupia, sillä ohjaaja halusi esimerkiksi vapauttaa 11 000 rottaa valloilleen pitkin kaupunkia. Leffa on kuvattu mm. Hollannissa ja Tsekeissä. Budjetti on ollut tuon ajan saksalaistuotannoille tyypillisesti pieni ja elokuvausryhmäkin vain kuusitoistahenkinen.

Oikeasti aika kammottavat ja ruttoiset kohtaukset yhdisteltyinä erittäin kauniisiin ja näyttäviin hetkiin, tekee leffalle melko ainutlaatuisen ilmapiirin. Leffa ei ole pelkästään parhaita vampyyrileffoja, vaan myös parhaita uusintaversioita.


The Hunger - Verenjano (1983)


ohj. Tony Scott.

Tony Scottin debyytti on kieltämättä lähinnä kulttisuosikki, eikä se nauti mistään suuresta yleisestä arvostuksesta. Se on jokatapauksessa mielettömän hieno ja aliarvostettu elokuva. Pelkästään pääosanesittäjät David Bowie, Catherine Deneuve ja Susan Sarandon muodostavat siitä näkemisen arvoisen kuriositeetin. Poikkeuksellisen upea kuvaus tekee siitä pakollisen katsottavan.

Elokuva perustuu amerikkalaisen ufologi/kauhukirjailija Whitley Strieberin samannimiseen teokseen. Scott itse olisi halunnut tehdä Anne Ricen Veren Vangit - josta Neil Jordan teki myöhemmin suuren hitin, mutta elokuvayhtiö MGM ei uskonut sen kannattavuuteen. Scott oli kuitenkin jo hahmotellut tekevänsä Veren Vangit ja täten osa ideoista siirtyi Verenjanoon.

Pääosassa on rikas goottirokahtava pariskunta, jotka asuvat vampyyreina manhattanilla. Mies alkaa äkillisesti vanhenemaan ja he alkavat etsiä parannuskeinoa tähän, jolloin kuvaan astuu naispuoleinen vanhenemiseen liittyviin häiriöihin erikoistunut lääkäri, joka tuskin odottaa päiväänsä sellaista käännettä jonka tulee kokemaan.


Bram Stoker's Dracula (1992)


ohj. Francis Ford Coppola.

Erittäin näyttävä filmatisointi tämäkin ja oikeastaan Coppolan viimeisin taidonnäyte. Kuvat ovat kauniita ja etenkin Gary Oldman ja Winona Ryder tekevät loistavat roolisuoritukset. Kuten jo elokuvan otsake kuuluu, kuvaus on pyritty tekemään mahdollisimman uskolliseksi Bram Stokerin alkuperäisteokselle, toisin kuin suurin osa Dracula-nimikkeistä.

Leffa on tehty ilman muuta isolla rahalla ja kovasti se menestyikin. Ansioita sillä onkin, ei se vallan suotta niin kovasti myynyt. Gary Oldman on Bela Lugosin jälkeisistä draculoista charmikkain ja Winonalla oli vielä meneillään ne elämänsä paremmat päivät. Anthony Hopkins on mies paikallaan Van Helsingin roolissa ja Keanu Reeves... noh, on ihan siedettävä kai.


Shadow of the Vampire (2000)


ohj. E. Elias Merhige.

Shadow of the Vampiren idea on aika mieletön. Etenkin alkuperäistä Nosferatua diggailevat katsojat saavat ihmeteltävää koko rahan edestä. Elokuva kertoo F.W. Murnausta kuvaamassa edellämainittu elokuvaa ja Nosferatun nimihenkilöä esittävästä Max Schreckistä, joka onkin elokuvassa oikea vampyyri.

Murnaun roolissa nähdään John Malkovich ja nosferatuna Willem Dafoe. Elokuva käyttää paljon 1920-luvun tekniikoita kuten ajanmukaisia linssejä ja tekstilaattoja. Nosferatua Murnaun elokuvassa näyttelevää Max Schreckia ei todellisuudessa kovin paljoa muissa elokuvissa ikinä nähtykään, ohimennen Murnaun myöhemmässä komediassa Die Finanzen des Groosherzogs (1924) ja muutamassa muussa elokuvassa. Tämä mahdollistaa ajatuksella leikkimisen ja toteutus on erittäin onnistunut.


Vampire Hunter D (1985)


ohj. Toyoo Ashida.

Vampire Hunter D on ensimmäisiä animeleffoja jotka on ylittänyt Japanin rajat ja on näin tullut länsimaisten ihmisten saataville. Tästä meriitistään leffa on varmasti saanut säkillisen lisäpisteitä tunnettavuutta ajatellen. Ylimääräisiä avuja se ei kuitenkaan tarvitsisi, sillä sisältö on ehtaa laatua. Leffa perustuu mangaan jolla on tiukka fanipohja japskeissa. Animerintamalla se sai jatkoa 2001 ilmestyneen Vampire Hunter D: Bloodlustin voimin, joka on huikean näyttävä ja kiitelty elokuva sekin, usein jopa ensimmäistä kehutumpi.

Lähtökohtana on japanilaisille animeille niin tyypillinen post-apokalyptinen dystopia. Eletään vuotta 12 090, jolloin vampyyrit aiheuttaa tavan kansalle kovasti harmia. Tylsistynyt 10 000 vuotta vanha vampyyri aikoo ajankulukseen tehdä 17-vuotiaasta tytöstä zombiemaisen vampyyrivaimonsta, jonka jälkeen tyttö kohtaa D:n, jonka palkkaa suojelijakseen vampyyreita vastaan.


Near Dark - Pimeyden läheisyys (1987)


ohj. Kathryn Bigelow

Vastikään Oscarin Hurt Lockeristaan pokannut Kathryn Bigelow on onnistunut ohjaamaan uransa varrella pari varsin erinomaista kulttileffaa, kuten Strange Days (1995) ja tämä.

Vampyyrilänkkäri ei kuulosta kovinkaan houkuttelevalta, mutta leffa on kaikkea muuta kuin tylsä tai tökerö. Elokuvan alku on harvinaisen mukaansatempaava. Nuori landepaukka tapaa elämänsä naisen joka puraiseekin pojun ylläytkseksi häntä kaulasta ennen auringonnousua. Sen jälkeen joudutaankin sellaiseen vampyyriliigan pyöritykseen lännen laitumilla, että ei voi kuin ihailla. Leffan musat ovat piste vanhan kunnon iin päälle.


Interview with a Vampire - Veren vangit (1994)


ohj. Neil Jordan

Neil Jordan kuuluu suosikkiohjaajiini ja Veren vangit ei ole lähellekään hänen parhaita töitään. Vampyyrileffojen kärkeen se kuitenkin sijoittuu. Sujuvammin valmista tuotosta kuitenkin seuraisi jos sitä ei olisi ladattu täyteen aikansa kultapojuja. Brad Pitt ja Antonio Banderas osaavat toki näytellä ja sopivatkin jopa leffaan, mutta Tom Cruisen ja Christian Slaterin roolittamista elokuvaan olisi voinut harkita kahdesti. Kirsten Dunst oli kuvausten aikaan 12-vuotias ja sai ensisuudelmansa vaatimattomasti Brad Pittilta. Veren vangit on luultavasti nykyään tunnetuimpia vampyyrileffoja.


From Dusk till Dawn - Hämärästä aamunkoittoon (1996)


ohj. Robert Rodriguez

Tarantinon ja Rodriguezin pitkän linjan yhteistyö on aina tuottanut mainioita tuotoksia ja tämä nimenomainen teos on ehkä edelleen paras Rodriguezin ohjaus. Itse näin tämän alunperin parhaalla mahdollisella tavalla, eli tietämättä siitä mitään. Alun tarantinomainen rikosrällästely ei anna odottaa sellaista äkkikäännöstä minkä elokuva kohtaa.


Blade 1, 2, Trinity (1998-2004)



Turha kai sitä on kieltääkään, Bladet ovat loistavaa toimintaviihdettä. Vampyyriperinteeseen kuuluva romanttisuus on heivattu mäkeen ja musta kostaja lähinnä vain lahtaa ja lahtaa ja lahtaa. Tykkään jokaisesta osasta ja olen katsonut ne monet kerrat. Hassua sinänsä, sillä en tosiaan tiedä mikä niissä vetoaa. Ensimmäinen leffa ilmestyi uuden sensuurilain alkuhetkillä ja oli ensimmäisiä K-18 leffoja Suomessa. Ostin leffan importina vhs-formaatissa heti kun sellaisen löysin. Myöhemmin se tuli normaaliin levitykseen jokaiseen tavan anttilaankin heti cannibalholocaustien viereen.


Black Sunday (1960)


ohj. Mario Bava.

Mario Bavan debyytti perustuu löyhälti venäläiseen kansantaruun Velho, josta on mainio venäläisfilmatisointikin. Black Sunday on kuitenkin aivan oma juttunsa ja Mario Bavan loistelias avaus leffakentällä. Leffa on halpaa italokauhua, mutta äärettömän tyylikkäästi ja näyttävästi se on kuvattu. Toimii toki paremmin yleisen kauhuelokuvan ystäville kuin vampyyrifaneille, siksi jätän sen listan hännille.




+ Et mourir de plaisir (Blood and Roses, 1960)


ohj. Roger Vadim

Roger Vadimin erikoinen tyyli ei ikinä ole saanut erityisen suurta arvostusta, vaikka se mielestäni sitä ansaitsisikin. Vadimia ei oteta tosissaan ja hänen leffansa on leimattu arvottomiksi. Tässä on silti taas yksi esimerkki Vadimin uniikista tyylistä ja visuaalisesti mainioista kokeiluista. Leffa perustuu 1872 kirjoitettuun Carmillaan, joka on lesbovampyrismin suurin vaikuttaja.


Lyhyesti vielä.


Guy Maddin: Dracula - Pages from a Virgin's Diary (2002)


Dracula: Page's from Virgin's Diary (2002). Kanadalaisen Guy Maddinin erikoinen luomus, mustavalkoinen mykkäelokuva joka esitetään balettina. Elokuva on unenomainen taideteos joka hyppii kohtauksesta toiseen, aivan kuin välistä puuttuisi välillä jotain. Elokuva kuvattiin alunperin vain kanadalaiselle tv-yhtiölle, mutta suosion myötä se sai myös teatterilevitystä.

Vampyr (1932). Carl Th. Dreyerin omalaatuinen klassikko on sen verran kaukaa haetusti vampyyrileffa, etten voinut laittaa sitä varsinaiselle listalle. Elokuvan Vampyr-hahmot eivät varsinaisesti ole vampyyreja, vaan jonkinaasteisia seireenihirviöitä. Leffassa on myös vahvoja vaikutteita jo yllämainittuun Carmillaankin, että mainittakoon tämä nyt kuitenkin tässä.

Buffy the Vampire Slayer (1992). Samanniminen menestyssarja perustuu elokuvaan, joka on ysärinalussa tehdyksikin melkoista campia. Näyttelijävalinnoista lähtien epäuskottava leffa on ihan rehellisestikin komediaelementein varusteltu, mutta parhaat naurut se tarjoaa niille jotka ovat seuranneet Sarah Michelle Gellarin kommelluksia sarjassa.

30 päivää kaamosta (2007). Ei mikään kovin erityinen leffa. Tyyli on velkaa enemmänkin Romeron zombieleffoille kun vampyyrilegendoille. Kaipa tämän silti ennemmin katsoo kun turpaansa ottaa.

Nadja (1994). Portisheadin musiikin ja David Lynchin mukanaolon avulla lievää kulttistatusta kerännyt hidastempoinen elokuva joka on kuin kokoelma mustavalkoisia valokuvia.

Cronos (1994). Guillermo del Toron varhainen taidonnäyte. Erilainen tarina ja del Toron kyky luoda kiehtovaa fantasiaa, tekee tästä näkemisen arvoisen jopa komediallisen kauhutrillerin.

Ystävät hämärän jälkeen (2008). Katsoin leffan ehkä vähän huonoissa olosuhteissa enkä saanut siitä silloin juuri irti. Lähden kritisoimaan vasta kun olen katsonut uudelleen paremmalla onnella.

Frostbite (2006). Ruotsalainen amatöörileffa. Tylsä ja huono.

Lost Boys (1987). En ole ikinä kuulunut tämän leffan faneihin, mutta eipä tämä kai huonoimmasta päästäkään ole.

BloodRayne (2005). Tämä sen sijaan on sieltä huonoimmasta päästä. Ehkä jopa huonoin, etten sanoisi Twilightejakin huonompi. Huh.

Mainittakoon vielä lopuksi, että tarkoitus oli keretä katsomaan Chan wook-Parkin Thirst (2009) ennen tätä postausta, mutta kuinkas kävikään. Jahka olen sen katsonut tullee siitä erillistä arvostelua ja jätämme tämän listan tästä edes koskemattomaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti