Aikaisempien Toy Storyen Andy-poika on kasvanut leluiästä yli ja on lähdössä opiskelemaan. Vanhat lelut on viskattu jo vuosia sitten arkkuun piiloon ja niille olisi keksittävä paikka kun 18 vuotias lähtee maailmalle. Lelut tahtoisi että niillä leikitään ja vanha sakki pysyisi kasassa, mutta nähtäväksi jää kuinka käy. Aikaisempia osia ei missään nimessä ole tarvinnut nähdä, että elokuvaa voisi mennä katsomaan. Leffa toimii sataprosenttisesti vaikka irrotettuna kontekstistaan.
Elämme tietynlaista animaatioelokuvien kulta-aikaa. Suurenluokan liki poikkeuksetta virheettömiä animaatioklassikoita tuottaa Disneyn, Pixarin ja Ghiblin studioiden lisäksi myös muut tahot kuten ranskalaiset Michel Ocelot ja Sylvain Chomet jne. Suurimpien studioiden uutukaiset ovat jokatapauksessa aina isoja tapahtumia, ne tekevät aikuisemmallekin yleisölle täydellisen kiehtovia elokuvaelämyksiä. Rottatouillen ja Wall-En kaltaiset leffat aukeaa ehkä kokonaisuudessaan paremmin aikuiselle yleisölle, mutta antaa ne silti lapsillekin täysipainoista viihdettä. Toy Storyt ovat aiemmin olleet selkeämmin juuri lapsille suunnattuja, mutta aikuisille on annettu pieniä leffaviittauksia ja muuta mukavaa. Elokuvan historiallisessa mittakaavassa ensimmäinen osa muistetaan ensimmäisenä kokonaan tietokoneanimaationa toteutettuna kokoillan elokuvana.
Ensimmäisen jatko-osansa leluseikkailu sai jo neljän vuoden jälkeen, mutta kolmatta osaa saatiin odottaa yksitoista vuotta. Toy Story 2 jo petrasi omasta mielestäni kaikin puolin ja tällä kertaa toteutus on lähes megalomaanista. Animaation taso on mieletön, kohtaukset upeita toteutuksiltaan, hahmot aina vaan paranee ja kaikille on kaikkea. Leffaviittauksissa löytyy omista ja muiden elokuvista. Hahmoja on kiva bongailla, etu- ja taka-alalta saattaa huomata niin trolleja, Totoroa tai Salama McQueenia. Kenin ja Barbien tapaaminen ja suhteen ylä ja alamäet on toteutettu hauskasti. Ylipäätään elokuva on äärimmäisen näyttävä ja hauska. Monipuolista antia korostaa myös tyylilliset seikat, genreralliakin käydään välillä western, scifi, muistelo, kauhu, jännitys, toiminta ja komedia.
Symppishahmoja.
Sinänsä mielenkiintoista, että elokuva on aidosti tunteisiinvetoava, välillä liikuttava tai jännittävä ja toisinaan yksinkertaisesti hurja tai rehellisesti hauska. Harvoin elokuvat saavat enää aikaan tällaisia tunnekuohuja mitä nämä kämäiset animoidut lelut. Äkkiseltään on vaikea keksiä yhtäkään huonoa sanaa elokuvasta, se on yksinkertaisesti äärimmäisen onnistunut.
Perinteiset käsinpiirretyt leffat on aina oma asiansa, mutta Pixarin leffat pitävät meitä aina tietokoneanimaation kärjessä, yllättäen kerta toisensa jälkeen laadullaan. 3D-efektikin on melko toimiva, kuten animaatioissa on ollut tapana. Kolmiulotteisuus ei ehkä ikinä tule olemaan varsinaisesti tarpeellista, mutta se tuo tässäkin joihinkin kohtauksiin selvää lisämaustetta. Mainiosti se toimii myös leffaa edeltävässä 3d-lyhärissä Day & Night, joka on nimenomaan taas näitä animaatioteknologian tuomien mahdollisuuksien esittelyä, animointihifistelyä.
Täytyy sanoa, että harvemmin näkee enää elokuvia jotka kaappaa niin täydellisesti maailmaansa kuten Toy Story 3. Elokuvasta tulee todella hyvä mieli pitkäksi aikaa ja teatterista poistuttaessa kohtasin hyvin vahvasti sen epätodellisen fiiliksen kun tajuaa astuneensa takaisin tähän karuun todellisuuteen. Tahtoisin tätä jo lisää, mutta elokuvahan on sarjan viimeinen. Lopetus ei olisikaan voinut olla enää upeampi. Vaikea lähteä arvioimaan kuin hyvin elokuvan vaikuttavuus kantaa myöhemmillä televisiokatseluilla, mutta erinomaisena elokuvana se pysyy varmasti missä katseluformaatissa tahansa. Menkää ihmeessä silti kokemaan se vallan teatterissa ulottuvuusrillit nokalla, se on sen arvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti