perjantai 21. tammikuuta 2011

Hereafter (2010)



Clint Eastwood jaksaa vielä vanhoilla päivilläänkin tehtailla elokuvia sellaiseen tahtiin, että hirvittää. Gran Torino jäi hänen näyttelijän uransa testamentiksi, mutta ohjaajan tuolilla hän jaksaa näemmä vielä istua. Jälkikin on kerta toisensa jälkeen vähintään kelvollista. Aihepiirien valinnatkin ovat mielenkiintoisia, Gran Torino kertoi vanhasta kärttyisestä veteraanista, joka ei sotakokemuksiensa takia ulkomaalaisista juuri perusta ja jonka silmäteränä oli vanha auto. Upeasti ohjattu elokuva joka olisi ollut täydellinen joutsenlaulu ohjaajalegendalle. Ukko ei kuitenkaan malta lopettaa ja hyvä niin. Vanhoilla päivillä sitä tietysti viimeistään alkaa miettimään, mitä siellä kuolon rajan toisella puolella siintää. Tämä elokuva kertoo siitä.

Hereafter lähtee kuromaan kolmen eri puolella maailmaa asuvan ihmisen tarinoita yhteen. Jokainen heistä on joutunut käsittelemään kuolemaa jollain tavalla, yksi henkilökohtaisena menetyksenä, toinen kuolemanrajakokemuksena ja kolmas psyykkisien kykyjensä takia. Matt Damon esittää losangelelaista meediota, joka kärsii kirouksen lailla saamastaan lahjasta nähdä ja kuulla ihmisten menehtyneitä läheisiä. Englannissa pikkupoika menettää läheisimpänsä, eikä tiedä mistä hakisi apua. Pariisilainen huipputoimittaja on miehensä kanssa lomailemassa Thaimaassa kun tsunami iskee. Nainen selviää, mutta mikään ei ole ennallaan.



Leffa alkaa näyttävästi toteutetulla tsunamilla. Kohtaus on vähintään suurten katastrofielokuvien luokkaa, muttei mässäile liikaa. Alkupuolella kaikki tapahtuu tiivistunnelmaisesti ja mielenkiinto säilytetään tiheällä kerronnalla. Hienot kudokset on hyvin kirjoitettu ja ohjattu ja vaikka leffa jaksaa kantaa yli kahden tunnin mittansa vailla tylsää kohtaa, se ei jaksa yllättää loppua kohden enää yhtään. Loppu onkin jo kieltämättä melkoista siirappia.

Aiheena rajan toinen puoli kiehtoo varmasti kaikkia enemmän tai vähemmän. Eastwood käsittelee sitä vähän varoen, mutta tekee kuitenkin muutamia selkeitä linjanvetoja. Yhteiskunnallista kritiikkiä esitetään hieman rivien välistä, eikä mitään kovin vahvoja mielipiteitä tuputeta. Olisinkin kaivannut vähän kärkkäämpää otetta asioihin, jotta niitä pohtisi vielä huomenakin. Tällaisenaan elokuva jää vain pitkänlinjan ohjaajan takuulaatuiseksi rutiinityöksi.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti