lauantai 26. toukokuuta 2012

Saat nahkalompakon



eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan kahvia.

Join ensimmäisen kupilliseni kahvia Kasakkamäen koulun ala-asteen kevätmyyjäisissä. Uskoakseni se oli Presidenttiä, join sen maidolla, vaikka muuten en siitä välittänyt. Talouteemme kahvinkeitin oli hankittu vasta vuotta tai paria aiemmin, äitini opetellessa juomaan sitä väkisin. Toivoi piristyvän. Itse toimin aluksi vain keittäjämestarina ja kuriirina, vähän suuta korkeintaan kostuttaen itse juomaan. Avatun paketin tuoksusta pidin. Myyjäisissä otin sitten ensiaskeleen kohti kokonaisen kupin tyhjentämistä kitusiini. Tein sen koska kaverikin otti, tottuneena kuluttajana.

Vietin saman kaverin kanssa paljon aikaa tulevana kesänä. Silloin kun emme viettäneet aikaa ulkona, saatoimme penkoa tämän perheen videoarkistoja, josta löytyikin mielenkiintoista tarjontaa, kuten esimerkiksi Dyyni tai Freaks. Hänen siskonsa oli juuri löytänyt rap-musiikin, kaveri kuunteli tuolloin Apulantaa ja Metallican Loadia. Loadia, joka oli ensimmäinen levyltä c-kasetille nauhoitettu albumini. Myyjäisistä lähtien aloin juomaan iltapäiväkahvit kaverin luona. Siinä oli oma taikansa, uusi asia ja sen tuomat rituaalit. Saatoin jopa tykätä mausta, varma en ole.

Kerran meidät pestattii keräämään litra mustikoita perheen mustikkapiirakkaa varten, palkkiona kymmenen markkaa. Kyseisiä veijareita ei meinannut löytyä millään riittävästi, joten puuttuva osa täytettiin takapihalla sijaitsevasta mustaviinimarjapensaasta. Itse en piirasta maistanut, joten en tiedä puskiko maku läpi, kokonaista viisi markkaa tuli silti tienattua. Moraalisesta puolesta ei sen enempää, kaveri ideoi ja toteutti keikan, kävi minulle. Päästiinpähän takaisin koodailemaan.

Koodailu tässä tapauksessa tarkoittaa vanhaa kunnon ohjelmointia. QBasic-ohjelmointikielellä. Koodasimme pelejä, eikä ne huonoimmasta päästä ollutkaan. Suurin osa peleistä on tosin enää rantu vanhoilla, pölyisillä disketinrähjillä. Disketeillä, jotka suoltaisivat yhtä dataerroria tänä päivänä. Silloin asema kuitenkin hurautteli hyväksyviä ujelluksiaan levykkeen työnnyttyä sisään ja esittelin uuden projektini, ASCII-koodein varusteltua roolipeliseikkailua, jostain NetHackin ja SpurguXin väliltä. Yleensä pelimme olivat varsin graafisia, mutta tämä oli poikkeus, koska merkein liikkumisen olin em. peleistä todennut ihan päteväksi ratkaisuksi.

Perus asetelma: kylä josta sankari ostaa varusteita, ympärillä metsää, vuoristoa ym. johon mennään haastamaan riitaa peikkojen kanssa. Kaverini totesi, että olen ottanut vaikutteita Diablosta. Kylässä kylän vanhin, viisauksia ja siunausta jakamassa, toivomuskaivon tms. äärellä. Kyseinen hahmo tuntui lähinnä selviöltä tähän kuvioon, Diablosta en ollut kuullutkaan. Pian olin.

Ensimmäisen Diablon pelasi pikaisesti läpi ja Hellfire lisäosan päälle. En palannut niiden pariin enää koskaan. Diablo II ilmestyi ollessani yläasteella. Ostin sen, aloin pelaamaan. Valitsin Sorceressin, valitsin skillsini typerästi, en pärjännyt kovinkaan pitkälle enää vaikeimmilla tasoilla. Hiljalleen, vuosien varrella pelistä on tullut yksi pelatuimpia pelejäni. Ei määrä lähentele Civilizationille uhrattua aikaa, eikä edes Tony Hawk Pro Skater 2:lle, mutta jossain kärkipäässähän se on.

Sen pituinen se. Sellainen oli tarina siitä, kuinka tutustuin ensikertaa Diabloon... d'oh.

2 kommenttia:

  1. Heh, kahvista Diabloon. Ei paha tarinankaari ollenkaan :D

    VastaaPoista
  2. Ei lainkaan, joskus sitä jopa kerkeää naputtamaan ylös kaiken sen mitä mielestä sattuu ryöppyämään!

    VastaaPoista