maanantai 30. heinäkuuta 2012

Elävän kuvan taika - Giorgio Cavazzano elokuvissa



Monet pitävät sarjakuvaa vielä tänäkin päivänä roskaviihteenä, eikä vakavasti otettavana taiteen muotona lainkaan. Federico Fellini rakasti sarjakuvaa ja jopa pyysi henkilökohtaisesti Giorgio Cavazzanoa piirtämään menestyselokuvansa La Stradan sarjakuvaksi, koska oli rakastunut taiteilijan versioon Casablancasta. Siinä teille snobit!

Huomasin tämän kiintoisan julkaisun jo loppusyksystä, mutten raaskinut ostaa sitä heti. Täten ollaan suosittelun kanssa hieman myöhässä, mutta toisaalta ainakin itse ostan sen ennemmin puoleen hintaan näin jälkikäteen. Kyseessä on julkaisu, joka voi herättää kiinnostusta myös niissä elokuvien ystävissä, jotka akuankkoja ja mikkihiiriä muuten vieroksuvatkin.

Peter von Bagh on puolustanut Aku Ankkain perinnettä jo pitkään. Siitä hän pääsee tässäkin kokoelmassa kertomaan ja kuinka suurella innolla tuo legendaarinen elokuvatietäjä pääseekään vapauttamaan sanallista arkkuaan sarjakuvan ja elokuvan liitosta. Se ei liene yllätys, kun opus kattaa sellaiset elokuvakäännökset kuin Casablanca, La Strada ja Legenda nimeltä 1900.

Peter von Bagh antaa asiantuntevan alustuksen kirjalle. Esimerkiksi juuri Fellinin kiintymys lajiin käsitellään mielenkiintoisesti. Ohjaaja ei antanut oikeuksia Disneylle tehdä kokoillan elokuvaa klassikostaan, mutta otti itse yhteyttä piirtäjään tarinaansa tarjoten, jota seurasi Giulietta Masina pyyntö kuvata tarina vanhanaikaisilla mikkihiirillä.




Vaikkei Giorgio Cavazzanon tyyli yleisesti lukeudu henkilökohtaisiin suosikkeihini, ei tällaista yhdistelmää voi vastustaa. Piirrosjälki on hahmojen osalta osittain tusinakamaa, mutta visuaalisesti taiteilijalla on näkemystä sommittelulle, tarinan kuljettamiselle, kuvan ja dialogin yhteispelille, miljöön kuvaukselle ja atmosfäärille.

Kerronnallisesti mies ottaa paljon vapauksia, lisää hauskoja yksityiskohtia ja disneystää yleiskuvaa. Kuten tiedetään, se on elinehto sarjakuvan onnistumiselle. Erikseen ovat sitten ne elokuvien lisensioidut sarjakuvaversiot.

Casablanca on yksi klassisimpia Hollywood-elokuvia, kyllästymiseen asti maailman parhaiden elokuvien listakärjestä löytyvä romanttinen draama, alkuperäisenä tähtiparinaan Humphrey Bogart ja Ingrid Bergman. Disneyversumiin siirrettynä pariskunnaksi määräytyi itseoikeutetusti siimahännät Mikki ja Minni.

Sarjakuva on elokuvaa mukaillen mustavalkoinen, joka onkin ainoa oikea ratkaisu tässä yhteydessä (elokuvasta tehtiin aikoinaan myös värillinen versio lähinnä ei kenenkään etua ajatellen).




Kirjan painossa on päässyt käymään jokin harmillinen kämmi ja kuvien päältä kulkee vaakaraitoja, joiden luulisi kuuluvan vain kotitulostajan ongelmistoon. Se on hyvin valitettavaa, etenkin kun kyseessä on näinkin erityiset tarinat ja julkaisu on pyritty toteuttamaan viimeisen päälle laadukkaasti. Sen lisäksi vain muutamat kuplien ulkopuolelle jäävät suomennetut tumpsit ja pumpsit näyttävät merkittävästi jälkikäsitellyiltä, muutenhan kaikessa onkin onnistuttu esimerkillisisti.

Casablanca on julkaistu Suomessa aiemminkin, taskarispessussa, mutta jälkimmäiset tarinat ovat ensikertalaisia maassamme. Casablanca on hyvä aloitus laitoksen kolmeen erilaiseen maailmaan, se ajaa sujuvasti sisään, pysytellen sopivissa määrin ruodussaan, mukaillen elokuvaa, kuvaten aikaa ja paikkaa, tyyliä ja asenteita, antaa osviittaa piirtäjän tyylistä, joka esiintyy jokaisessa tarinassa hyvin erilaisessa muodossa.

Pidän Cavazzanon tavasta suosia kohtisuoraa sivuttaiskuvaa, profiilia, se on sellaisenaan nähtävissä parhaiten juuri Casablancassa. La Stradassa ei löydy aivan samanlaista tyylittelyä, piirrosjälki on yksioikoista perus värikästä retromikkiä.

Juonenkulku onkin kaikkea muuta kuin perinteistä, piirtäjä on ottanut oikeudekseen käsitellä Fellinin suhtautumista sarjakuvaan osaksi tarinaa. Fellinin pyyntö toteuttaa sarjakuva on luonut kehyksen kertomukselle, joka vetää kaiken yli perinteisen kerrontatavan rajojen.






Kahden elokuvaklassikon jälkeen sovituksen on kokenut toisen maanmiehen, Giuseppe Tornatoren teos Legenda nimeltään 1900. Kuten Peter von Bagh alustuksessaan mainitseekin, elokuva ei hyvästä tahdostaan huolimatta toimi täysin. Joka on tietenkin sarjakuvan etu, uudet versiothan kannattaa yleensäkin tehdä ns. huonommistaan.

Sarjakuvana erinomainen tarina toimiikin täydellä teholla. Kirjan finaali on mahdollisesti myös se kaikista upein. Cavazzanon tarinassa on sarjakuvaksi mieletön rytmityksen ja tilankuvauksen taju, liikkeen ja pysähtyneisyyden tuntu, äänen ja musiikin voima.

Tarina ja kuva kaappaa mukaansa omaan maailmaan, josta se ei irrota ennen tarinan loppua niin millään. Niin paljon kuvattu ja kerrottu, niin rajatuin resurssein. Riittävän vaikuttava CV piirtäjällä olisi jo pelkästään viimeisen tarinan turvin, puhumattakaan kokoelmasta kokonaisuudessaan.

Kirjan loppuun on lisätty pilalle menneet otokset, ikäänkuin dvd:n ekstroina, joka on jälleen hauska osoitus piirtäjän huumorintajusta. Käypä lopetus hyvälle kokonaisuudelle. Voi suositella melko varauksetta.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Yön ritarin paluu (2012)

Christopher Nolan: Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises, 2012)


Lähipäivinä on ollut huvittaa selailla blogilistoja, sillä joka toisen viimeisin julkaisu tuntuisi kantavan otsaketta Yön ritarin paluu. Elokuva on tottakai vuoden elokuvatapaus. Sitä oli Prometheuskin, mutta uusimman Batman-trilogian päätös kiinnostanee ihmisiä vielä huomattavasti laajemmin.

Perustin pienenä tietoisuuteni tähän tarunhohtoiseen Battymaniin Mad-lehden parodiasta, Burtonin elokuvien merchandisesta, eritoten purkkatarroista, jostain köpösarjakuvista ja 60-luvun ratkiriemukkaasta tv-sarjasta. Olin myös jonkin trikoopelle maitobatmanin batmobiilin kyydissä aikoinaan missä lie. Siinä sitä sitten istua kököteltiin kyydissä ikuistettavana. Edelliseltä poseeraajalta oli tippunut penkille hedelmäkarkkiaski. Niitä simpukanmuotoisia. En saanut ottaa itselleni.

On kuljettu kauas niistä ajoista Nolanin veljesten kunnianhimoisen trilogian kaaootiseen finaaliin. Tim Burtonin ohjaama Batman - Paluu on aina ollut suosikkielokuvani aiheesta, enkä aio tässä miettiä onko uusimman trilogian elokuvat oikeasti parempia kuin tuo tyylikäs goottikarkki, jonka nostalginen arvo on jotain mitä Nolan-trilogia ei voi saavuttaa. Sanotaan, että monella tapaa antoisampia ja tehokkaampia ne ovat ainakin.

Yön ritarin paluu on kaikkea muuta kuin täydellinen elokuva, silti se on kaikkea mitä uskalsi toivoa ja mitä sen tarvitseekaan olla. Erittäin vaikuttava, erittäin viihdyttävä, intensiivinen ja koukuttava. Se on paikoitellen hieman jenkkiläiseen blockbuster perinteeseen kuuluvan hölmö ja helppo, vesittämättä kuitenkaan liiaksi Nolanien kiehtovia ja versoavia juonikuvioita.





Gothamissa on ollut näennäisen rauhallista jo kahdeksan vuotta. Lepakkomies on painellut lepakkoluolaansa dataamaan ja kasvattamaan hampuusinpartaansa. Erakkoarki alkaa järkkymään kun raasun sukukorut käy vohkimassa vetreä ja kissamainen neiti, samalla kun fyysiseltä teholtaan ylivertainen järkäle alkaa kylvämään kauhua toisaalla. Tapahtumienkulun alkaessa vyörymään pelottavaa suuntaan, viitan kiskaiseminen niskaan käväisee taas mielessä.


Heath Ledger oli hitonmoinen Jokeri viime kierroksella, kovat paineet kasaantuivat uuden elokuvan rikollisnerolle. Sellaiseksi valikoitui komean hengityssuojan naamaansa löytänyt lihasläjä nimeltään Bane. Ei itselleni kovinkaan tuttu, kun en ole DC comicsin Batmaneja lukenut. Ei sillä etteivät ne kiinnostaisi, ei vain ole koskaan tullut otettua asiaksi. Jos on kertoa mistä kannattaa aloittaa ja mistä hankkia niin otan kyllä vinkkejä vastaan.

Elokuva potkitaan käyntiin samalla kaavalla kuin Yön ritari, pahis esitellään tarkkaan harkitulla terroristi-iskulla, tällä kertaa toteutettuna ilmassa käsin. Pian ei voi kun todeta Banen olevan oiva valinta vastapeluriksi ja Tom Hardyn olevan mies paikallaan tämän hengitysmaskiin. Voima, inho, viha, katkeruus huokuvat vakuuttavasti joka kerta kun mies täyttää valokeilan ja täytyy sanoa että röhinä-ääni uppoaa paremmin hämähäkkimäisen suodattimen kautta kuin Christian Balen törröttävästä suuaukosta tämän laitettua lepakkonaamaria päähän.




Anne Hathaway kissanaisena epäilytti jo hieman ajatuksena ja vaikkei suoritus ole missään nimessä huono, ei uudesta kissanaisesta ole suurta merkintää pistää bathistorian kirjoihin. Michelle Pfeiffer onnistui parikymmentä vuotta sitten pvc-kattina ja siitä parikymmentä vuotta aiemmin sen tekivät Julie Newman, Lee Meriwether ja Eartha Kitt lurexinhelmeilevissä asuissaan. Hathaway on hieman liian herttainen ja särmätön nykybättikseen ja ihmettelen jos jo ilmoille heitetty Kissanainen spin-off elokuva vielä toteutuu.

Elokuvan aikana nähdään tottakai pitkä liuta mielenkiintoisia hahmoja ja kaikki ovat vähintäänkin riittävän hyviä, sekä rooliltaan että suoritukseltaan. Lähes kolmituntisen elokuvan aikana ei herpaantunut mielenkiinto kertaakaan. Vain aivan muutaman yksityiskohdan olisi voinut jättää väliin tai toteuttaa hieman omaperäisemmällä tavalla. Enkä olisi päästänyt katsojaa ihan niin helpolla, kuin mitä emäntä tiskin takaa viimeisellä kommentillaan elokuvan loppupuolella tekee.

Kaikkiaan koin erittäin vähän esteitä katkeamattomalle, odotukset täyttävälle elämykselle, jolla on tarjota myös ohuelti sanomaa ja yhteiskuntakritiikkiä. Elokuva josta poistuessa on pitkään hyvällä mielellä ja ajatuksissaan, elokuva jota muistelee vielä pitkään, elokuva jonka tosiaan tahtoo nähdä vielä uudestaan. Vilpittömästi suositeltava viihdeherkku. Eikä kalpene mielestäni missään nimessä myöskään Yön ritarille.





On todella valitettavaa, että näin upean trilogian päälle joutuu langettamaan pienimuotoista kirouksen leimaa. Edellistä osaa varjosti Heath Ledgerin ennenaikainen kuolema. Elokuvan Jokeri löysi tiensä ulos tästä maailmasta ennen ikimuistoisimman roolisuorituksensa ensi-iltaa. Yön ritarin paluun ensi-illan julkisuusarvolla halusi sitten äärimmäisen, äärimmäisen valitettavasti joku tosielämän pahis ratsastaa, ampuen elokuvan ensi-illan aikana Coloradon Aurorassa tusinan verran ihmisiä. Ihmisiä, jotka halusivat vain nähdä uuden Batman-elokuvan ensimmäisinä.

Melko ironisesti, ennen näkemääni illan lepakkonäytöstä esitettiin traileri tulevasta Gangster Squad elokuvasta, jossa oli määrä esiintyä kohtaus elokuvateatteritulituksesta. Siitä ei niinkään tullut mieleen tuo ammuskelu, vaan elokuvayhtiön reagoiminen tapahtuneeseen: Kohtaus poistetaan elokuvasta kokonaan, useita kohtauksia kuvataan uudestaan, testinäytökset ja ensi-ilta lykkääntyvät.

Ehkä ensi-iltaa voisi lykätä uhrien omaisia kunnioittaakseen, mutta muokata koko sisältöä jonkun # takia? Lähes jokainen elokuva maailmassa sisältää jollekin katsojalle arkoja aiheita, joiden katsominen ja käsitteleminen tekee pahaa jonkin oman elämänsä tragedian takia. Ei vain yksinkertaisesti saisi antaa tuon # voittaa muokkaamalla yhtäkään elokuvaa tapahtuman vuoksi, puhumattakaan vetää lepakkomiesmainontaa alas täällä Suomessa asti.

Ymmärrän vielä jos Coloradossa halutaan vetää suuret bannerit alas ja vältetään uuden Batmanin hehkuttamista paikallisradiossa, mutta mitä suuremmin teon vaikutus näkyy, sitä onnistuneemmaksi # itsensä tuntee ja sitä enemmän julkisuus houkuttelee uusia ####.

Ei siitä sen enempää. Te kolme jotka ette ole vielä Yön ritarin paluuta nähneet, menkää katsomaan se.



lauantai 21. heinäkuuta 2012

Kovasikajuttu (2012)

Jukka Kärkkäinen & J-P Passi: Kovasikajuttu (The Punk Syndrome, 2012)


Olin Ilosaarirockissa. Ihan mukavasti erilaisia musiikkityylejä kattaneen kokonaisuuden keskellä esiteltiin uusi lounge, jossa näytettiin musiikkiaiheisia dokumentteja. Ideana hyvä, tilana mukava vaikka liian pienellä istumapaikkakapasiteettilla varustettu. Suurin ongelma muotoutuu tietysti siitä yksinkertaisesta faktasta, että ainakin itse lähden paikan päälle katselemaan keikkoja. Lauantai-iltana kerkesi käydä vilkaisemassa Antony & the Johnsons dokumenttia Turning, sunnuntaiaamun avanneeseen Kovasikajuttuun kerkesi onneksi istahtaa koko ajaksi.

On varmasti tullut sanottua ennenkin, mutta kotimaisen dokumenttielokuvan taso on tällä hetkellä huipussaan. Toinen toistaan vaikuttavampia, uskomattoman mielenkiintoisia ja laadukkaita dokkareita on vain alkanut tulemaan ennätyksellisen tiuhaan tahtiin. Onhan tuo mukavaa ja oikealla markkinoinnilla meillä olisi potentiaalia menestyvään vientituotteeseenkin. Harmi vain, että keskivertokuluttajaan dokumentit uppoavat edelleen aivan naurettavan heikosti. Laadussa ei kuitenkaan ole vikaa.

Neljän kehitysvammaisen miehen punk-bändistä, Pertti Kurikan nimipäivistä kertova Kovasikajuttu on jälleen esimerkki täydellisesti rakennetusta, älykkäästä ja erinomaisesti leikatusta kokonaisuudesta, täytettynä lämmöllä ja huumorilla. Rakastettava hyvän mielen elokuva kaikin puolin.

Suomessa tuotettiin taannoin pari kautta kehitysvammaisten elämää seurannutta tv-sarjaa Toisenlaiset frendit. Ihailtavalla tavalla toteutettu oli tuokin sarja ja sitä katsoessaan sai nauttia elämää hieman yksinkertaisemmin käsitteleviä hahmoja, joista taas sai valikoida hyvällä omallatunnolla omat suosikkinsa. Erittäin viihdyttävää ja humoristista sarjaa piti tasapainossa myös liikuttavammat kohdat ja kohtalot. Ideana oli tottakai myös saada ihmisiä tietoisemmaksi ihmisryhmän elintavoista ja oikeuksista.


Elokuvassa nähdään punkkareiden raju puoli ja herkkä puoli.

Punk ja kehitysvammaisuus on melko täydellinen yhdistelmä dokumenttielokuvalle. Punk on musiikillisesti riittävän pelkistettyä alustaksi ja musiikin keskeiseen teemaan, eli sen sanomaan ja voimaan saa keskittyä täysillä. Viha maailmaa ja maailman epäkohtia kohtaan on tämänkin kokoonpanon kantava voima. Pertti Kurikan nimipäivien musiikki on omalla tavallaan ehtaa ulkopuolistaidetta. Säveltäjinä ja henkilöinä kaikki ovat absoluuttisen rehellistä ja suoraa. Falskiutta ei voi odottaa heiltä, eikä häpeän tunne vastaa terveiden vastaavaa.

Lyhyesti, kyseessä on yhdistelmä tuota parin vuoden takaista tv-sarjaa ja vanhaa kunnon Anvil-dokumenttia. Pahoitteluni, että otan jälleen tuon elokuvan esille, mutta toimiihan tuo omassa kerroksessaan vertailukohtana. Anvilin papat eivät ehkä ole kehitysvammaisia, mutta samalla tavalla sympaattisia ja yksinkertaisia hahmoja, joille tahtoo pelkkää hyvää. Kumpiakin yhdistää tietty lapsenomainen kiukku ja raivo. Kummatkin sanovat asiansa suoraan. Kumpikin elokuva on esitetty ja leikattu riittävän fiksusti toimiakseen täysin vailla notkahduksia.

Pertti Kurikan nimipäivien Pertti, Kari, Sami ja Toni ovat katsojalle hahmoja, joihin kiintyy ja joiden huonoa päivää ja vastoinkäymisiä todella harmittelee. Konflikteja jäsenillä riittää keskenään ja on hienoa nähdä kuinka omistautunut kaitsija, manageri Kalle Pajamaa heidän touhujaan käy seuraamassa. Elokuva nostaa kysymyksiä kehitysvammaisten kohtelusta, joihin ei välttämättä ole edes helppoja vastauksia. Jalkahoitoa kohtaan on ehkä helpompi muodostaa mielipiteita, mutta asumiseen liittyvät jutut ovat aikas paljon mutkikkaampia.

On hienoa, että näille erilaisille punkkareille on annettu mahdollisuus toteuttaa itseään ja heidät on otettu vastaan niin hyvin. Kovasikajuttu antaa katsojalleen taas uuden kulman katsoa elämää. Pertti, Kari, Sami ja Toni ovat ehdottomasti miehet paikallaan esittääkseen sen meille. Sitä paitsi nämä kaverit osaavat todella arvostaa kunnon kupillista kahvia.



maanantai 9. heinäkuuta 2012

Rock of Ages (2012)



Jospa lähdetään siitä, että Rock of Ages on hirvittävän huono elokuva ja aletaan purkamaan pakkaa vasta sen jälkeen. Yllätyshän tuo ei ole, jos trailerin ja promokuvia on kerennyt nähdä. Sehän ei tällaisissa tapauksissa huono asia ole välttämättä alkuunkaan. Oletteko nähneet Xanadun? Hyi helvetti se on huono elokuva, suosittelen lämpimästi.

Samannimiseen teatterimusikaaliin perustuva kasarihevin ylistys on suunnattoman gay, sen siirapissa kostutetut kiiltokuvahahmot ovat turvallisen kliseisiä, dramatiikka on muotoiltu hattaroista ja koko rutiini pyrkii olemaan muutenkin täysipainoista campia. Kysymys kuuluukin, onko se tarpeeksi huono, hyvällä tavalla?

Asetelma lyhyesti. Paha rokkitähti Stacie Jaxx elää viskileka kädessä, naisia ympärillä, tuskin kartalla mikä päivä on. The Bourbon Roomissa rokki raikaa. Drew on hanttihommissa tuossa Hollywoodin kuumimmassa baarissa, joka on taloudellisessa ahdingossa. Asiaa ei auta, että kaupunginjohtajan vaimo ottaa asiakseen sulkea tuon paheiden pesän. Sherrie saapuu pikkuisesta kylästä suureen maailmaan, laulajan ura haaveenaan. Bussista astuessaan Sherrien ainoa omaisuus, säkillinen älppäreitä viedään tervetuliaisiksi parempaan talteen. Drew suostuttelee kapakan omistajan ottamaan tytön tarjoilijaksi. Ja niin edelleen. Perus kuvio, tarinan sijaan on panostettu siis hahmoihin ja musiikkiin?

Jotakuinkin singstarista revityn settilistan sisältö on sitä varmaa kasarirokkia, jolta harva on voinut välttyä. Sitä esittää oikeilla äänillään elokuvan näyttelijät Tom Cruisesta Alec Baldwiniin. Laulu on verrattain laadukasta, joskaan ei järin särmikästä. Pari hassua cameota elokuvalla on tarjota, sekä jättimäinen kuva Michael Monroen Not Fakin' It -levyn kannesta makuuhuoneen seinällä.





Näyttelijöiksi on saatu nimekästä sakkia, kuten nykymusikaaleihin yllättävän usein. Onko se sitten hyvä asia, on asia aivan erikseen. Tom Cruisehan on aivan varmasti huonoimpia menestyviä Hollywood-tähtiä ikinä ja Tom Cruise rokkikukkona yksi epäuskottavimmista ajatuksista koskaan.

Kävin katsomassa elokuvan äitini kanssa, joka ei ainakaan muistanut koskaan nähneensä Tomppaa toiminnassa. Tuttu tämä oli vain juorulehtien sivuilta ja siskoni Cruise-kaudelta, Cocktailin ajoilta. Elokuvan jälkeen äitini ihmetteli, että eikö menestyneiden näyttelijöiden pitäisi osata edes näytellä. Kuten voi varsin hyvin tämänkin elokuvan jälkeen todeta, ei tarvitse.

Stacee Jaxxin hahmo ei pyri suoranaisesti lainaamaan ketään yksittäistä legendaa, se on tasapaksu sekoitus kaikkea Morrisonista Roseen. Hahmo on ihan okei, mutta Cruisen käsittelyssä se menettää viimeisenkin toivonsa. Moni muu olisi aivan varmasti saanut siitä paljonkin irti. Jaxx on täten hyvin epäkiintoisaa seurattavaa kaikin puolin. Ainoastaan esittelyjakso toimii, hulppeista raidereistaan tunnettuja tähtiä mukaillen Jaxx on tilannut takahuoneeseen viidakon. Yksi elokuvan kolmesta onnistumisesta.

Drew (Diego Boneta) ja Sherrie (Julianne Hough) ovat perus high school -kamaa, Mary J. Blige menee hieman hukkaan, Alec Baldwin ei ole kovin erityinen, Russell Brandilla on jo yritystä. Tasapaksuun laatuun ainoat poikkeukset tekee Paul Giamatti Jaxxin pahismanagerina ja Catherine Zeta-Jones plakaatteja heiluttavana kukkahattutätinä, eli kaupunginjohtajan vaimona.




Managerin kierot suunnitelmat ovat sinänsä viihdyttävää seurattavaa. Tämän myötä nähdään hupaisa poikabändipastissi, joka on elokuvan onnistuminen numero kaksi. Catherine Zeta-Jonesin hahmo ja roolisuoritus onkin sitten se numero kolme. Onnistumisien määrä ei ole hulppea, etenkin kun niitä vaivaannuttavia ja heikkoja puolia on vastapainona niin paljon.

Elokuvan ohjaaja Adam Shankman on tuottanut, ohjannut ja suunnitellut koreografioita moniin kakkosluokan hittielokuviin ysärin alusta asti, paljon myös musikaaleihin. Sikäli ihmeellistä, että nimenomaan koreografiat ovat melko ponnettomia, eikä visuaalisuus muutenkaan hääviä. Aikakausi on toteutettu jotenkuten, joskin kaikkea olisi saanut olla enemmän. Väreissä löytyy yritystä, mutta ei sen olisi pelkäksi yritykseksi tarvinut jäädä. Hollywood-musikaalin tänä päivänä toivoisin itse olevan sitä loisteliasta ilottelua, Baz Luhrmannia, Rob Marshallia (tai vaikka Julie Taymoria).

Kulta-aikansa musikaali eli 1930-luvulta 1960-luvulle, jolloin se oli vielä olennainen osa Hollywoodin elokuvaa ja viehätystä. Vaikka musikaalit tyyliltään muuttuivat huomattavasti 1970-luvulla, vuosikymmen oli genrelle vielä hyvin antoisa. Sen jälkeen genre on vain kituutellut kuten westernit konsanaan.

Tämän vuosituhannen alusta on taas potkittu ylöspäin ja vaikka oikeasti hyvät musikaalit voi vieläkin laskea yhden käden sormilla, toivoa on. Rock of Ages ei varmasti nosta monenkaan sormia, mutta uskon sen antavan ihan riittävän viihdyttävän matkan monelle. Mitään kulttiklassikkoa tästä tuskin saadaan, mutta on se juuri ja juuri riittävän huono katsomisen arvoiseksi.


maanantai 2. heinäkuuta 2012

Disney-ohjaaja George Scribner


Disneyn tietävät kaikki. Mitä se kellekin merkitsee, vaihtelee. Miten siihen ja nimen antamaan leimaan suhtautuu, vaihtelee. Itselleni elokuva Oliver & kumppanit oli aikoinaan ensimmäisiä kosketuksia tähän käsitteeseen, jonka alta ne varsinaiset tekijät pääsevät vain harvoin esille.

Näin tämän hyvin vapaan Dickens-käänöksen viisivuotiaana, paikallisessa, nyt jo lakkautetussa elokuvateatterissa, oli se sitten Ilves tai Kuvapalatsi. Elokuvan tapahtumapaikkana toiminut, silloin nykyaikainen 1980-luvun lopun urbaani New York oli omanlaisensa kuriositeetti Disney-tuotannossa.

Hyppäsin siis kelkkaan hieman poikkeuksellisen ympäristön äärellä kerrottuun tarinaan, monet kun olivat tottuneet jo vuosikymmeniä Disney-elokuvan sijoittuvan enemmän tai vähemmän sadun maailmaan, luonnon äärelle, kuvitteellisiin kuningaskuntiin ja muihin mielikuvituksellisiin miljöisiin, kaikkeen paitsi sinne meluisimpaan ytimeen.

Elokuva kuuluu Disneyn aikakauteen, jolloin paljon uutta ja kunnianhimoista väkeä oli saapunut taloon, jonka sisällä myllersi ja kyti. Oliver & kumppanit jäi oikeastaan viimeiseksi elokuvaksi aikana ennen Disneyn lopullista paluuta, eli ns. Disney-renesanssia.

Tätä henkilökohtaisella tasolla tärkeää elokuvaa on aina kiinnostanut tutkiskella hieman erilailla kuin monia muita Disneyn elokuvia. Oliver & kumppanit -elokuvan ohjaaja, panamalaissyntyinen George Scribner oli riittävän ystävällinen antamaan muutamia vastauksia tälle vanhalle Oliver-fanille, joka vasta vanhoilla päivillään on kaivanut elokuvan ohjaajan edes tietoonsa, vaikka elokuvien kohdalla se on pääsääntöisesti ensimmäisiä asioita joihin kiinnittää huomiota.

George Scribner aloitti uransa animaattorina, tehden projekteja aikuisille suunnatusta Heavy Metalista ja Ralph Bankshi -töistä aina Smurffeihin saakka. Disneylle saapuessaan hän pääsi työskentelemään Hiidenpadan kanssa, ohjasi Oliverin ja kumppanit, Prinssin ja kerjäläispojan, sekä Disneyn huvipuistoissa yksinoikeudella näytettäviä erikoisenäytöksiä.

Hänen oli määrä ohjata Leijonakuningas, mutta otti loparit, koska ei halunnut tehdä siitä musikaalia. Nykyään hän maalaa ja oli myös ystävällinen piirtäessään tämän jutun mukaan yllänäkyvän kuvaterveisensä, Oliverin kaveruksista vuosimallia 2012.

Otetaanpa selvää hieman lisää. Haastattelu englanniksi, jonka alla käännetty yhteenveto.


You were born in Panama and moved to LA to make a career in animation. Firstly, tell about your childhood, influences, and how you decided to move to LA?

I was 25 when I moved from Panama. I thought animation would be a great blend of my skills, directing theater, music (I play classical guitar), art, film. I thought I'd give it a try, return to Panama if it didn't work out. I had nothing to lose.

How much does your own culture show in your films, if any?

Probably the humor. The latins have a nice subtle ironic tone to their humor. Very funny and very off beat. They have an eye for capturing the absurd in a funny way. They called a guy I use to work with "Mr Ed" (the TV horse) because he reeked so bad.

You worked with Ralph Bankshi before joining Disney. The Black Cauldron shares resembelance to The Lord of the Rings. The dark and lurid atmosphere of Oliver & Co.s NY is familiar to Bankshi's many works. How much do you think his work affected on your style of animating and the style of Disney's in the eighties?

Not at all. Its was a harder, edgier look for story reasons. We wanted a more graphic edge, to underscore one more obstacle against Oliver.

You did a scene to the cult classic Heavy Metal. Did you look for adult animation or did you drift to it? Black Cauldron and Oliver & Co. has a more adult feel and darker themes to them compared to many Disney films but wouldve you wanted to continue doing even more adult content?

No. To be honest there wasn't much work at the time and I picked up what I could.

Was european animation appreciated among the american animators in the 80s?

It was under appreciated. I think we tend to be somewhat insular and its a shame, Theres so much more to learn from.

I believe at least japanese anime and Studio Ghibli must act as a great inspiration to all animators over the world today, is that true?

Absolutely. I always felt if we could fuse Studio Ghibli's remarkable and powerful compositions and use of camera with our storytelling and character development we'd make a remarkable film.

I find the mood of your paintings a bit remote, wistful, yet attracted. Disney movies sometimes mightve needed more of such a discreet approach to them. Black Cauldron used no trademark singing scenes and overall it was a bit of a takeoff from the old patterns. If it were successful, would've it been the new way of Disney and would you like to live that collateral reality now?

No I don't think so. I prefer to deliver a more positive message.


Oliver & Co. is exceptional Disney movie as it represents the modern (late 80s) day New York and it portrays the era quite nicely I think. Did you ever concidered the story to take place in a different setting?

It was always going to be located in NY. We wanted a more contemporary urban environment and NY felt like the right mix of music, texture and scale for our story. The enormity of the city would dwarf our hero Oliver.

I believe it was kind of a trend at the time to mix cats and underworld in animation films. In particular the New York or New York-esque underworld. Did you consider any other animals to the role of Oliver's? Or humen maybe?

Fagin was originally going to be a rat. I suggested making him human so we could explore more of relationship between this penniless and helpless figure who loved these animals he'd taken in. They were his family and I think it gave the story more emotion.


I think the CGI in Oliver & Co. does not look dated like tons of more recent films, it has perfectly fitting effects for that era. Are you able to appreciate the nostalgic vintage feel of the 80s CGI or have you ever hoped that the movie had more sort of timeless looks?

Good question. I never thought that far out in time. It represents its time (late 80's)

I liked the epic feel of Prince & the Pauper, perfect mood and the set for the fairytail. Like Black Cauldron, it has the same breathtaking feel as all the best fantasy movies. Why was it not executioned as a feature lenght? It's a small masterpiece as it is, but it could've been a classic as a feature film, don't you think?

I'm very proud of this film. Yes, there was certainly enough story for a feature. The Producer Dan Rounds once called it "The Little Freight Train" it packed so much story in 20 minutes. The story was difficult to squeeze into what little time we had. It had it all, great art direction, an emotional story and a great animation team.

Which do you enjoy animating more, the classic Disney comic book characters or new stuff?

Its fun working with the Fab 5. Between them all they seem to encompass most human emotion.

Is it true that you left the Lion King production because you refused to turn it into a musical?

Its true. I felt the story would seem trivial and sacrifice its emotional punch with musical numbers. In hindsight I was wrong. I thought the end result was remarkable. You never know. You trust your instincts and sometime those instincts can lead you astray.

What does Mickey's PhilharMagic offer, whats it like making a "4D film" and do you find it more satisfying or challenging than making a regular film?

It's more rewarding and immediate. I see it when I go to Fla for work and its always this huge rush sitting with an audience and watching them respond, "reaching" for the 3D beats. Its such a cool feeling. It took us two and half years to make. Another little jewel I'm very proud of.


Your favorite Disney movie of all time? 

Jungle Book.

Will we see you directing or animating a Disney feature in the future?

I've been approached but no, I'm "featured" out. Time for something else.  I paint very day and have a commission from the government of Panama (where I'm from) to paint large scale oil paintings of the Panama Canal Expansion. If I did a feature I would pitch a live action project based on the Ferdinand De Lesseps, the man who led the construction of the Suez Canal and who dramatically failed in Panama to build a sea level a canal. A tragic story of hubris undone.

Whats the product you're the proudest being involved in?

The shorts I've directed for WDI including the Mexico Epcot redo with the Three Caballeros which I directed. We spent 6 weeks in Mexico with the cast and production team. I directed in Spanish, a real challenge.

Favorite movies (animated or live films)?

I was always a big fan of Woody Allen up through Hannah and her Three Sisters. Not sure how he lost his voice.


Latest movie you went to see?

The Kings Speech was an extraordinary film. It's the tone I would try to give to a DeLesseps project.

Do you know anything about finnish cinema?

No, I'm afraid not, forgive me.

Lastly, are you a coffee drinker and if so, whats your damn good cup of coffee like?

Any cafe con leche served in Panama.







Suomenkielinen yhteenveto:

MUUTIN PANAMASTA Los Angelesiin ollessani 25. Ajattelin animaation olevan mainio sekoitus taitojani, ohjata teatteria, musiikkia (soitan klassista kitaraa), taidetta ja elokuvaa. Ajattelin antaa sille mahdollisuuden, palata Panamaan jos se ei toimisi. Ei ollut mitään mitä menettää.

OMA KULTTUURI näkyy elokuvissani luultavasti huumorissa. Latinoilla on mukavan hienovarainen, ironinen vire huumorissaan. Erittäin hauskaa ja yliampuvaa. Heillä on silmää löytää absurdi hauskalla tavalla. He kutsuivat työkaveriani Mr Ediksi tv-hevosen mukaan, koska hän haisi niin pahalle.

RALPH BANKSHI ei vaikuttanut tyyliini tai Disneyn tyyliin lainkaan. Oliver oli kovempi, särmikkäämpi tarinallisista syistä. Halusimme graafista kulmaa lisätäksemme vielä yhden esteen Oliverin tielle.

AIKUISTEN ANIMAATIOTA en tekisi enää. Aloittaessani ei ollut paljoa valinnanvaraa ja otin vastaan kaiken mitä tarjottiin.

EUROOPPALAINEN ANIMAATIO oli hyvin aliarvostettua. Tuppaamme olemaan ahdasmielisiä ja se on harmi, olisi niin paljon mistä oppia.

JAPANILAINEN ANIMAATIO ja Studio Ghibli on asia aivan erikseen. Minusta tuntui aina, että jos pystyisimme sulattamaan Ghiblin merkittävän ja voimakkaan rakenteen ja kameran käytön tarinankerrontaamme ja hahmon kehitykseen, tekisimme merkittävän elokuvan.

DISNEYN SYNKEMMÄN, vakavamman ja kaavoja uhmaavan vaiheen en toivoisi olevan nykyinen linja. Haluan mielummin tuoda positiivisen sanoman.

NEW YORKISSA Oliverin oli aina tarkoituskin tapahtua. Halusimme nykyaikaisen urbaanin ympäristön ja NY tuntui oikealta sekoitukselta musiikkia, tekstuuria ja skaalaa tarinallemme. Kaupungin järketön suuruus kutistaisi sankarimme Oliverin.

PULTSIN piti olla alunperin rotta. Minä ehdotin, että tekisimme hänestä ihmisen, jotta pystyisimme tutkimaan enemmän suhdetta tämän pennittömän ja onnettoman hahmon ja eläinten välillä, joita tämä rakasti ja oli ottanut luokseen. He olivat hänen perheensä ja luulen sen antaneen tarinalle enemmän tunnetta.

OLIVERIN CGI-animaatio kuvastaa aikaansa (myöhäistä 80-lukua). Haluaisinko sen olevan ennemmin ajattomampi tyyliltään vai olenko tyytyväinen sen ajan kuvaan? En ikinä ajatellut sitä niin pitkälle silloin.

PRINSSISTÄ JA KERJÄLÄISPOJASTA olen erittäin ylpeä. Siinä oli tarpeeksi ainesta pitkäksi elokuvaksi, Tuottaja Dan Rounds kutsui sitä "Pieneksi Tavarajunaksi", koska siihen oli mahdutettu niin paljon tarinaa 20 minuuttiin. Tarinaa oli vaikea tiivistää niin pieneen aikaan mitä meillä oli. Siinä oli kaikkea, upea taiteellinen ohjaus, tunteellinen tarina ja hieno animaatio porukka.

KLASSISTEN HAHMOJEN, eli Fab 5:n (Mikki Hiiri, Minni Hiiri, Aku Ankka, Hessu ja Pluto) kanssa on hauska työskennellä. Keskenään kaikki heistä tuntuvat käsittelevän eniten inhimillisiä tunteita.

LEIJONAKUNINKAAN tarina olisi mielestäni tuntunut mitättömältä ja se olis uhrannut tunteikkuutensa musiikkinumeroilla. Jättäydyin ohjaajan roolista, koska siitä aiottiin jokatapauksessa tehdä musikaali. Jälkikateen ajateltuna olin väärässä. Mielestäni lopputulos olikin mieletön. Ikinä ei voi tietää. Luotat vaistoihisi ja joskus ne johtavat sinut harhaan.


PHILHARMAGICIN tekeminen on palkitsevampaa ja välittömämpää. Näen sen kun menen töihin Floridaan ja siellä on aina valtava kuume istua yleisön kanssa ja seurata heihän reaktioitaan, "kurotellen" 3D-lyöntejä. Se on niin mahtava tunne. Sen tekeminen vei meiltä kaksi ja puoli vuotta. Taas yksi helmi josta olen erittäin ylpeä.

SUOSIKKI DISNEY ELOKUVANI on Viidakkokirja.

DISNEYN ELOKUVATUOTANTOON en ole juuri nyt palaamassa. Minua on lähestytty, mutta ei, olen elokuvani toistaiseksi tehnyt. On aika jollekin muulle. Maalaan ja minulla on toimeksianto Panaman hallitukselta (josta olen kotoisin) maalata suuren skaalan öljyvärimaalauksia Panaman kanavan laajennuksesta.

JOS TEKISIN ELOKUVAN se olisi näytelmäelokuva Ferdinand De Lessepsistä, miehestä joka johti Suezin kanavan rakennusta ja joka epäonnistui dramaattisesti Panamassa rakentaessaan kanavaa meritasolle. Traaginen tarina lannistetusta uhosta.

YLPEIN OLEN lyhytelokuvista jotka ohjasin WDI:lle, kuten Kolmen Caballeron uusi versio, jonka tein Epcotin teemapuiston Meksiko paviljonkiin. Vietimme kuusi viikkoa Meksikossa näyttelijöiden ja tuotantotiimin kanssa. Ohjasin espanjaksi, todellinen haaste.

SUOSIKKIELOKUVIANI ovat Woody Allenin teokset aina Hannah ja sisariin asti, olin suuri fani. En tiedä miten hän oikein kadotti äänensä.

VIIMEISIN ELOKUVA jonka kävin katsomassa oli Kuninkaan Puhe ja se oli todella erityinen elokuva. Juuri sellaisen vireen yrittäisen antaa DeLesseps projektille.

SUOMALAISESTA elokuvasta en tiedä ikävä kyllä mitään.

HITON HYVÄT SUMPPINI ovat mitkä tahansa Panamassa tarjoillut Cafe con lechet (espanjalaiset maitokahvit).