Jospa lähdetään siitä, että Rock of Ages on hirvittävän huono elokuva ja aletaan purkamaan pakkaa vasta sen jälkeen. Yllätyshän tuo ei ole, jos trailerin ja promokuvia on kerennyt nähdä. Sehän ei tällaisissa tapauksissa huono asia ole välttämättä alkuunkaan. Oletteko nähneet Xanadun? Hyi helvetti se on huono elokuva, suosittelen lämpimästi.
Samannimiseen teatterimusikaaliin perustuva kasarihevin ylistys on suunnattoman gay, sen siirapissa kostutetut kiiltokuvahahmot ovat turvallisen kliseisiä, dramatiikka on muotoiltu hattaroista ja koko rutiini pyrkii olemaan muutenkin täysipainoista campia. Kysymys kuuluukin, onko se tarpeeksi huono, hyvällä tavalla?
Asetelma lyhyesti. Paha rokkitähti Stacie Jaxx elää viskileka kädessä, naisia ympärillä, tuskin kartalla mikä päivä on. The Bourbon Roomissa rokki raikaa. Drew on hanttihommissa tuossa Hollywoodin kuumimmassa baarissa, joka on taloudellisessa ahdingossa. Asiaa ei auta, että kaupunginjohtajan vaimo ottaa asiakseen sulkea tuon paheiden pesän. Sherrie saapuu pikkuisesta kylästä suureen maailmaan, laulajan ura haaveenaan. Bussista astuessaan Sherrien ainoa omaisuus, säkillinen älppäreitä viedään tervetuliaisiksi parempaan talteen. Drew suostuttelee kapakan omistajan ottamaan tytön tarjoilijaksi. Ja niin edelleen. Perus kuvio, tarinan sijaan on panostettu siis hahmoihin ja musiikkiin?
Jotakuinkin singstarista revityn settilistan sisältö on sitä varmaa kasarirokkia, jolta harva on voinut välttyä. Sitä esittää oikeilla äänillään elokuvan näyttelijät Tom Cruisesta Alec Baldwiniin. Laulu on verrattain laadukasta, joskaan ei järin särmikästä. Pari hassua cameota elokuvalla on tarjota, sekä jättimäinen kuva Michael Monroen Not Fakin' It -levyn kannesta makuuhuoneen seinällä.
Näyttelijöiksi on saatu nimekästä sakkia, kuten nykymusikaaleihin yllättävän usein. Onko se sitten hyvä asia, on asia aivan erikseen. Tom Cruisehan on aivan varmasti huonoimpia menestyviä Hollywood-tähtiä ikinä ja Tom Cruise rokkikukkona yksi epäuskottavimmista ajatuksista koskaan.
Kävin katsomassa elokuvan äitini kanssa, joka ei ainakaan muistanut koskaan nähneensä Tomppaa toiminnassa. Tuttu tämä oli vain juorulehtien sivuilta ja siskoni Cruise-kaudelta, Cocktailin ajoilta. Elokuvan jälkeen äitini ihmetteli, että eikö menestyneiden näyttelijöiden pitäisi osata edes näytellä. Kuten voi varsin hyvin tämänkin elokuvan jälkeen todeta, ei tarvitse.
Stacee Jaxxin hahmo ei pyri suoranaisesti lainaamaan ketään yksittäistä legendaa, se on tasapaksu sekoitus kaikkea Morrisonista Roseen. Hahmo on ihan okei, mutta Cruisen käsittelyssä se menettää viimeisenkin toivonsa. Moni muu olisi aivan varmasti saanut siitä paljonkin irti. Jaxx on täten hyvin epäkiintoisaa seurattavaa kaikin puolin. Ainoastaan esittelyjakso toimii, hulppeista raidereistaan tunnettuja tähtiä mukaillen Jaxx on tilannut takahuoneeseen viidakon. Yksi elokuvan kolmesta onnistumisesta.
Drew (Diego Boneta) ja Sherrie (Julianne Hough) ovat perus high school -kamaa, Mary J. Blige menee hieman hukkaan, Alec Baldwin ei ole kovin erityinen, Russell Brandilla on jo yritystä. Tasapaksuun laatuun ainoat poikkeukset tekee Paul Giamatti Jaxxin pahismanagerina ja Catherine Zeta-Jones plakaatteja heiluttavana kukkahattutätinä, eli kaupunginjohtajan vaimona.
Managerin kierot suunnitelmat ovat sinänsä viihdyttävää seurattavaa. Tämän myötä nähdään hupaisa poikabändipastissi, joka on elokuvan onnistuminen numero kaksi. Catherine Zeta-Jonesin hahmo ja roolisuoritus onkin sitten se numero kolme. Onnistumisien määrä ei ole hulppea, etenkin kun niitä vaivaannuttavia ja heikkoja puolia on vastapainona niin paljon.
Elokuvan ohjaaja Adam Shankman on tuottanut, ohjannut ja suunnitellut koreografioita moniin kakkosluokan hittielokuviin ysärin alusta asti, paljon myös musikaaleihin. Sikäli ihmeellistä, että nimenomaan koreografiat ovat melko ponnettomia, eikä visuaalisuus muutenkaan hääviä. Aikakausi on toteutettu jotenkuten, joskin kaikkea olisi saanut olla enemmän. Väreissä löytyy yritystä, mutta ei sen olisi pelkäksi yritykseksi tarvinut jäädä. Hollywood-musikaalin tänä päivänä toivoisin itse olevan sitä loisteliasta ilottelua, Baz Luhrmannia, Rob Marshallia (tai vaikka Julie Taymoria).
Kulta-aikansa musikaali eli 1930-luvulta 1960-luvulle, jolloin se oli vielä olennainen osa Hollywoodin elokuvaa ja viehätystä. Vaikka musikaalit tyyliltään muuttuivat huomattavasti 1970-luvulla, vuosikymmen oli genrelle vielä hyvin antoisa. Sen jälkeen genre on vain kituutellut kuten westernit konsanaan.
Tämän vuosituhannen alusta on taas potkittu ylöspäin ja vaikka oikeasti hyvät musikaalit voi vieläkin laskea yhden käden sormilla, toivoa on. Rock of Ages ei varmasti nosta monenkaan sormia, mutta uskon sen antavan ihan riittävän viihdyttävän matkan monelle. Mitään kulttiklassikkoa tästä tuskin saadaan, mutta on se juuri ja juuri riittävän huono katsomisen arvoiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti