tiistai 4. kesäkuuta 2013

Barry Lyndon (1975)


Barry Lyndon on kaksiosainen historiallinen kasvutarina raukkamaisesta pelimiehestä, joka keplottelee itselleen arvokkaan aseman, jonka sittemmin ahneuttaan tuhoaa. Kubrickia kiinnostavat elementit ovat jälleen kerran läsnä, vaikka lähdeteos yllättää. Se korvasi jäädytetyn Napoléon-projektin, jonka kuolinisku Barry Lyndonin huono menestys oli.

Elokuva on monet kerrat tituleerattu tappavan tylsäksi ja Kubrickin merkityksettömimmäksi. Tunnettuja julkaisuja myöten. Etenkin brittilehdissä muistelisin törmänneeni jopa halveksuntaan, eikä elokuvasta muutenkaan puhuta kuten muista Warner Brothersilla tehdyistä Kubrick-klassikoista.

Eikä asiaa auta, että se on aina otettu heikommin huomioon uusissa julkaisuissa. Sitä ei julkaistu muiden WB-kauden elokuvien lailla Special Editionien sarjassa, eikä muiden joukossa teräväpiirtona. Uudesta blu-ray setissä se sentään löytyy ja kylläpäs formaatti tekeekin sille oikeutta. Myöhemmin myös siihen liittyvästä ristiriidasta.

En ole ikinä ymmärtänyt Barry Lyndonin väheksymistä. Pidin sitä täydellisenä lajissaan jo ensimmäisellä kerralla, ja se on sittemmin vain parantunut joka katsomiselta. Pidän sitä jopa yhtenä suurimmista suosikeista.  Se on hyvin, hyvin yksioikoinen Kubrick tarinallisesti, eikä millään tavoin kiistanalainen aiheeltaan. Tarina on itseasiassa koko uran merkityksettömin, ja jää sivuseikaksi, vaikkei millään muotoa ole toki huonokaan.


On klisee luonnehtia elokuvaa maalaukselliseksi, mutta tässä tapauksessa ei ole muuta vaihtoehtoa. Lähes jokainen näytelmäelokuva jota on kuvailtu maalaukselliseksi, kalpenee Barry Lyndonille. Tämä elokuva on todellakin elävä maalaus, ja varsin kaunis sellainen. 1700-luvun loppua kuvaavalle tarinalle se onkin ilmeinen esitystapa, piirrokset ja maalaukset kun ovat se kuvallinen muoto jolla aikaa tarkastelemme.

Elokuvassa on kylläkin yksi häiriötekijä, joka liittyy Kubrickin maneereihin. Seesteisen tai vetelehtivän kuvan loittoneva zoomaus kohtaa vihdoin yliannostuksensa toisella puoliskolla. Pari kolme käyttökertaa auttamattomasti liikaa. Muuta vikaahan ei sitten varsinaisesti löydykään. Jos ei lasketa vielä lyhyttä hidastuskuvaa Barrysta nousemassa hevosvankkureihin elokuvan lopussa. Se oli tuon ajan klisee ja toisaalta sen voi ottaa jo hieman ironisesti.

Barry Lyndonissa kamera ei ole kovinkaan liikkuvaa sorttia. Se pysyy paikallaan, zoomaa tai korkeintaan vierii sivuttain. Poikkeuksina nyrkkeilymatsi, sotakohtaukset ja Lyndon kreivittären hulluuskohtaus. Kuvat on aseteltu millintarkasti ja ne muistetaan parhaiten poikkeuksellisen valaistuksensa ansiosta, joka on toteutettu puhtaasti kynttilänvalolla.

Kuvan lisäksi myöskään musiikkivalinnat eivät petä. Tälläkään kertaa. Siinä missä olen kiitollinen Kellopeli Appelsiinille, että se esitteli Purcellin Music for the Funeral of Queen Mary - Marchin, olen kiitollinen Barry Lyndonille että se esitteli Händelin Sarabanden.

Laatunäyttelijöiden kööri, mukaanlukien pari tuttua muista Kubrickin tuon aikaisista elokuvista, antaa varsin luotettavan oloisen kuvauksen 1700-luvun Englannista ja sen seurapiirielämästä, ja kaiken järjen vastaisesti myös Ryan O'Neil tekee loistosuorituksen. Tosielämän esikuva William Makepeace Thackereyn romaanille oli ilmeisesti melkoinen kusipääraiskaaja ja saamamme pehmo on kieltämättä mukavampaa seurattavaa tällä kertaa. Synkeä huumori on kyllä läsnä ja esittelee itsensä jo ensimmäisessä kohtauksessa. Komediallinen elokuva on sen jälkeen hyvin vähän.


Kubrick halusi kuvata elokuvan joka näyttäisi nimenomaan William Hogarthin maalaukselta. Tähän liittyen, elokuva on myös kuvattu kuvasuhteella, joka luo elokuvaan piirrosten ja maalausten laatikkomaisen rajauksen, eikä Kubrick muutenkaan pitänyt kapeammasta ja yleisimmästä kuvasuhteesta (1:1.85), koska se hukkasi hänen mielestään niin paljon käytettävää kuva-alaa.

Kubrick tunnetusti halusi elokuvansa televioon ja videojulkaisuihin ilman mustia palkkeja, ja turvasi kaiken informaation myös 16:9 kuvasuhteeseen kuvatessa. Barry Lyndonissa käytetty harvinaisempi kuvasuhde oli ongelmatapaus elokuvateattereissa, joista kaikilla ei ollut edes resursseja näyttää kuvaa oikein. Legendan mukaan Kubrick jopa toimitti osalle tarvittavat kankaat.

Barry Lyndonin oikea kuvasuhde herätti keskustelua pari vuotta sitten ilmestyneen julkaisunsa ansiosta. Kubrickin luotettu assari Leon Vitalin (esittää elokuvassa Lord Bullingdonia) ja Kubrickin projektorinkäyttäjälle lähettämä ohjeistuskirje sotivat toisiaan vastaan mikä totuus on. Vitali sanoo 1.77, Kubrickin kirje 1.66.

Tämän mittaluokan erot ovat käytännössä lähes huomaamattomia, mutta ilmeisesti uudenkin blu-rayn ylä- ja alapuolelta puuttuu häviävän pieni kaistale. Debatin aloittaminen kotikäyttöön tarkoitetun blu-ray julkaisun suhteen on kuitenkin mielestäni 1975 teatteriolosuhteisiin tarkoitettujen standardien ulkopuolella, joten annetaan olla. Sanotaan vain että elokuva näytti julmetun hyvältä ja hyvin rajatulta juuri sellaisena kun blu-ray kopioni sitä toisti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti