Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes, 2014)

Matt Reeves: Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes, 2014)

Apinoiden Planeetan vallankumous ylläpitää uuden saagan aloittaneen elokuvan tasoa, eikä tule pettämään realistisia odotuksia. Ensimmäinen puoliskon lupailee jopa enemmän, mutta mielenkiintoinen rakentelu jää tyystin, elokuvan leimahtaessaan silkaksi konfliktiksi.

Apinat kaikkosivat ensimmäisen osan kapinan jälkeen läheiseen metsään rakentamaan omaa apinasivilisaatiotaan, jonka alkuhämäriä tahdittaa nyt erehdyttävästi György Ligetin Requiemia muistuttava sävellys. Ei epäilystäkään, etteikö 2001: Avaruusseikkailun alkujakso, dawn of man, olisi muutenkin tarkkaan päntätty.

Ihminen jäi apinoista poiketen lähes toimettomana kärvistelemään pahasti rapistuneeseen kaupunkiinsa, ilman sähköä, pienen immuniteettisuojaa nauttineen väestönsä kesken. Apinainfluenssa vei valtaosan ihmiskunnasta ja kymmenen vuotta kapinan jälkeen ollaan taas valmiita edes yrittämään.

Katkeruus, viha ja kostontahto ajaa marginaalia kummassakin leirissä, mutta vaikka ihmiskunnan johtoaseman lunastanut Gary Oldman väheksyy eläinten tuhovoimaa ja apinain johtaja suhtautuu skeptisesti ihmisen hyviin tarkoituksiin, kumpainenkin päättäjä haluaa selvitä ilman verenvuodatusta.

Tekopyhäksi moralisoimiseksi, diplomaattisten ratkaisujen hauksi ja kliseisten petturien esillemarssiksi äityvä konfliktikudos pitävät huolen siitä, että ensimmäisen puoliskon jälkeen elokuvan lähtiessä rymistelyksi, hyvin alkanut punonta purkautuu räimeeksi pelkän räimeen vuoksi.

Ristiriitaisesti mähinöitä odottelee elokuvalta koko ajan, tiedostaen, etteivät ne tule lunastamaan mitään. Teknisesti ison budjetin, tietokonein avustetut, taistelukohtaukset eivät ole harpponeet suurin harppauksin pitkään aikaan. Hieman taktisempi sodankäynti olisi heti korottanut pointseja ja pitänyt mielenkiinnon yllä.

Tulevaa kotikatsojaa käy kyllä sääliksi, kun loppupuolisko on niin riippuvainen teatterikokemuksesta. Yhteenotot ovat kelvollista katseltavaa kankaalta ja vyöryvän äänimassan äärellä, mutta nekin unohtuvat seuraavassa hetkessä.

Ihmisnäyttelijöiden mallintaminen CGI-hahmoiksi pystyy vielä jonkin verran edistymään. Apinoiden aidolta vaikuttava karvapinta on aivan toista luokkaa kuin kaltaisensa tekstuurit vielä muutamia vuosia sitten. Uskottava, näyttelevä eläin, sen olematta oikeasti eläin, on aina vain lähempänä.

Kertoo tietysti jotain, että seuraavaakin osaa jää odottelemaan innolla, eikä ajatus alkuperäisen saagan uudesta katselukierroksesta johdu pelkästään alkuperäisteosten ylivertaisuudesta.

Apinoiden planeetan vallankumouksessa on paljon hyvää yritystä, viihdettä ja näyttävyyttä, eikä varsinkaan Apinoiden planeetta -merchandise fanien kannata sitä karttaa. 3D-näytöksellä sitä ei kuitenkaan kannattaisi pilata.