perjantai 15. elokuuta 2014

Hokkus Pokkus Mikko Mallikas (2013)

Torill Kove: Hokkus Pokkus Mikko Mallikas (Hokus pokus Albert Åberg, 2013)

Mikko Mallikas on tahtonut olla iso poika jo yli 40 vuotta. Aina hän on liian pieni kaikkeen kivaan, mutta tarpeeksi iso joutuakseen tekemään kaikkea tyhmää.

Gunilla Bergström lastenkirjat ja niiden pohjalta tehdyt piirretyt kuuluu lähes kaikkien 1970 -luvulla ja sen jälkeen syntyneiden pohjoismaisten lapsuuteen. Mikko Mallikas on yksi harvoista klassisen kiireettömistä ja opettavaisista lastenohjelmista, joka on edelleen suosittu.

Norjassa käydessäni huomasin sen olevan kaikista suosituimpia piirroshahmoja. Siilitukkainen poika oli kirjakaupoissa edustettuna valtavalla volyymillä. Lisenssituotanto jatkuu edelleen televisiossa ja ensikertaa elokuvissa. 

Mikon yksinhuoltajaisä istui vuosikymmeniä nojatuolilla lehteä lukien ja piippua tuprutellen, mutta nykyään hänen paikkansa on tiskialtaan äärellä. Mikon serkkupojat tulivat kyläilemään ennen Tarzan-sarjiksen kainalossa, nykyään älypuhelin.

Pienestä tarinallisesta modernisoinnistaan huolimatta hahmot, teemat ja tyyli on pidetty orjallisesti alkuperäisilleen uskollisena. Kuori on muuttunut digitaalisen kuvan, kuvasuhderemontin ja värimaailman muotivirtausten mukana hieman tylsemmäksi ja helpommin sulatettavaksi.

Kun vanhan koulukunnan värisävyt, ääriviivat ja animointi putkitelkkarista katsotuissa Mikko Mallikas -filmeissä heijasti omaa aikaansa, tarkka, sulava ja lempeä kuva heijastaa nykyistä. Se syö Mikko Mallikkaan tuntua vanhalta katsojalta, mutta tuskin ainakaan haittaa uusia.




Suomalaisittain vanhojen katsojien voi olla vaikeaa myös kuvitella Mikko Mallikas ilman legendaarista kertojaääntä, monista piirretyistä mieleen jäänyttä Heikki Määttästä (Tohtori Sykerö, Matka maailman ympäri 80 päivässä, Nalle Luppakorvan.) Mikolla on nyt oma lapsen äänensä, kuten kaikilla muilla.

Ristiriitaisia ajatuksia herätti ennakkoon myös elokuvasovituksen ohjaajaksi valittu kanadalaistunut norjalaisohjaaja, Torill Kove, jonka aiempi tuontanto on ollut mielenkiintoista tarinankerrontaa aikuisempaan makuun.

Molemmat hänen lyhytanimaatioistaan olivat saaneet Oscar-ehdokkuuden ja toinen jopa nappasi pystin. Hänen lapsekkaan graafinen tyylinsä osuu toki hyvin yhteen Mikko Mallikkaan kanssa, mutta jo Koven urakehityksen kannalta projekti alkoi arveluttamaan.

Huoli siitä, että Kove jättäisi lupaavan uransa lyhäreiden parissa osoittautui sentään turhaksi, kun hänen uusi lyhärinsä, Me and My Moulton, sai ensi-iltansa Annecyn animaatiofestivaaleilla pari kuukautta sitten. Trailerin perusteella samaa laatua kuin Mikko Mallikasta edeltävinä aikoina.




Kove oli toteuttanut aiemmat elokuvansa pienellä tiimillä, itse animoiden ja johtaen pientä, lähinnä tanskalaista avustajatiimiä. Nyt hallinnassa oli iso joukko hongkongilais-animaattoreita ja pitkä elokuva aiheesta, johon on totuttu vain pieninä annoksina.

Mikko Mallikkaan sovittaminen pitkään elokuvaan, vaikka kyseessä onkin ainoastaan reilu tunti, on haaste. Tarinassa on paljon tuttua. Tarinaan on saatu opettavaiset, moraalia käsittelevät peruselementit ja näennäistä lapsen uhmakkuutta.

Tämä ei ole Torill Koven elokuva, tämä on Mikko Mallikkaan elokuva. Vanhoja lastenkirjoja ja piirrettyjä mukaillaan tyylillisesti ja lapset ovat edelleen sen ainoa kohderyhmä. Mikko Mallikkaissa lasta ei olla ikinä halveerattu tai aliarvioitu, eikä aikuiskatsojia kosiskeltu.

Koven tarinankerrontakyvyistä on tietysti paljon apua pitkälle tarinalle, eikä elokuvassa täten ole lainkaan jaksottamisen tai venyttämisen tuntua.

Elokuvassa pyöritellää vanhoja teemoja uusilla näkökulmilla. Mikko haluaa koiranpennun, jonka hoitamiseen hän on isänsä mielestä liian pieni. Johtoajatuksina vastuu ja rehellisyys, joiden lisäksi taikatemppujen ihmeellinen maailma teettää päänvaivaa Mikolle ja kavereille.




Mikko Mallikkaasta alkoi uusin televisiosarja vuonna 2012. Se on saman Maipo Filmsin tuotantoa kuin elokuvakin. Elokuva ottaa erivapauksia yllättävän vähän sarjaan nähden. Joitain lisättyjä ulkokuvia ja graafisia yksityiskohtia lukuunottamatta samoilla linjoilla mennään.

Musiikkinumeroita on laitettu muutamia väliin. Niiden mielekkyys on ehkä kyseenalaista, mutta imeliä ne ei sentään ole. Vanha kunnon tunnusmusiikkihan on nostalgista herkkua, eikä ole unohtunut elokuvastakaan. Variointia kuullaan läpi elokuvan, myös musiikkinumeron muodossa.

Mikko Mallikas lataa sitä kaivattua, maltillista ja fiksua lastenohjelmaa tarjolle. Eihän se kaikkia kiinnosta, mutta katsojakunta tietänee mitä tilaa. Aikuisellekin katsojalle elokuva on sliipatusta ulkokuoresta huolimatta vähintäänkin helppoa ja kivaa, hyvänmielistä viihdettä. Sitä jaksaa yli tunnin ongelmitta.

Uudessa sarjassa on hieman vähemmän tarjottavaa muille kuin lapsille. Toki siinä vaiheessa, kun Mikko alkaa pohtimaan jakson verran onko hän olemassa, miksi ja miten niin, alkaa muillekin kuin lapsille löytymään viihteellisiä käyttötarkoituksia siitäkin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti