 |
| Isao Takahata: Prinsessa Kaguyan Taru (2013) |
Isao Takahatan eeppinen, toistatuhatta vuotta vanhaan tarinaan pohjautuva, pienen iäsyyden valmisteilla ollut Prinsessa Kaguyan taru, sekä Studio Ghiblin toimintaa ainutlaatuisesti seuraava dokumentti, The Kingdom of Dreams and Madness ovat varmasti odotetuimmat animaatio-aiheiset näytökset tulevilla R&A -festareilla.
Prinsessa Kaguyan taru on saanut maailmalla vuolaan kunnioittavan vastaanoton kollegoilta, kriitikoilta ja yleisöltä. Se on pärjännyt lippukassoilla kuitenkin kaikkeen siihen upotettuun rahaan ja vaivaan nähden heikosti, joka ei yllättä, mutta on tietysti surullista ja valitettavaa.
Takahatan tahdilla ja iällä ei voi taata jatkoa edes tulevan. Miyazaki jätti omat jäähyväisensä jo aiemmin tänä vuonna Suomen ensi-iltansa saaneella elokuvallaan Tuuli nousee.
Vaikka Studio Ghibli jatkaisikin elokuvien tuottamista, se ei tule ikinä olemaan entisensä. Dokumentin teolle on annettu vihreää valoa todellakin aivan viimeisillä hetkillä. Hayao Miyazaki on hassu, kissoihin ja lentokoneisiin hurahtanut mies, joka ei ole ylpistymään päässyt. Takahata on keulakuvan takainen, vieläkin vaitonaisempi osapuoli.
Festareilla on tarjolla tietysti kaikkea muutakin kuin Ghibliä. Seuraavassa kolme animaatiotäkyä tarjonnasta, johon mahtuu eurooppalaisen ja kotimaisen lyhytanimaation sarjat ja muutamia pitkiä elokuvia idästä.
Ensiksi väkivahvaa korealaista yhteiskuntakritiikkiä, sitten japanilaista sodan ajan selviytymistä lasten näkökulmasta ja lopulta venäläistä kirjallisuutta itä-blokkilaisena nukkeanimaationa.
 |
| Yeon Sang-ho: The Fake (2013) |
Yhteiskuntakriittisen, mielipahaa ja väkivaltaa pursuavan odysseian saaminen Koreasta on yhtä yllättävää kuin supersankarielokuvan Hollywoodista. Yeon Sang-hon twisti on kertoa kerettiläinen yhdenmiehen taisto animaation keinoin, rotoskoopatulla ja tietokoneavusteisella, mutta piirrosmaisella tyylillä.
Samalla tekniikalla ja tunnelmalla hän debytoi vuoden 2011, The King of Pigsillä, jossa vaimonsa hetken mielijohteesta surmannut mies etsii käsiinsä kouluaikaisen ystävänsä. Näytelmäelokuvaa imitoiva ulkoasu on harvinaisen toimiva ratkaisu, sillä se näyttää hyvältä, uskottavalta ja paikkaa tarvittaessa dramaturgisia puutteita.
Pakkomielteisen vihatoiminnan motiivi on usko. Se konkretisoituu laajalti ateistisen Etelä-Korean suosituimman uskonnon, kristinuskon, saavuttaessa ahdingossa olevan kyläpahasen. Se esittää kuinka ihmiset haluavat sokeasti uskoa ja toivoa hädän sattuessa, kuinka huijaripapit levittävät hätää kärsivän kansan eteen pelastusta lupaavan kirkon kuin sirkusteltan, ja kuinka yksin jäävät kaikki ne, jotka eivät kiihkoissaan lahjoita kaikkea maallista omaisuuttaan sovitusta vastaan ensimmäiselle lupaajalle.
Kaikki tuo on alkusoittoa. Taidokkaasti toteutettuna The Fake ei ota lopullista kantaa tai luo omia mielipiteitään. Se esittää, analysoi, kritisoi ja heittää ilmoille teemoja uskoon liittyvistä asioista, piesten puoli tienoota viattomia ja viallisia siinä välissä. Väkivallan ja kiroamisen määrä olisi aiheeseensa nähden ehkä länsimaiseksi elokuvaksi suhteetonta, mutta korealaiseen kuvaan se kuuluu yhtä olennaisena osana, kuin otosten huikean viimeistelty asettelu ja niissä tapahtuva loputon kyynisyys.
The Fake ehkä hieman mässäilee, mutta on ainakin näyttävä, ajatuksia kirvoittava, armoton isku vasten kasvoja.
 |
| Mizuho Nishikubo: Giovanni's Island (2014) |
Giovanni's Island (2014)
Kun Japanin historian synkimmät hetket Toisen Maailmansodan loppupuolelta liitetään lasten näkökulmaan ja anime-elokuvaan, tulee väistämättä mieleen eräs Ghiblin varhainen tuotanto. Vaikka Tulikärpästen Hauta hieman kummitteleekin, Giovanni's Island keskittyy erilaisiin teemoihin ja arvoihin. Elokuva luo nahkansa läpi sodan jälkeisten vuosien, kurjuuden, rakkauden ja kaipuun monet kerrat.
Lempein värein maalattu elokuva koostuu paljolti ilta-auringon lämpimistä väreistä, mutta tarvittaessa myös kolkon harmaista ja kylmistä hetkistä. Elokuvassa leikitään varjoilla ja psykedeelis-galaktisilla pikajunilla, eikä jäädä animen standardeista jälkeen yhdelläkään osa-alueella.
Tapahtumat sijoittuvat edelleen kiistanalaisille Kuriilien saarille, jotka sijaitsevat Venäjän ja Japanin välimaastossa. Venäläiset miehittävät saaren ja japanilaiset menettävät kotinsa ja luokkahuoneensa flyygeleineen.
Syrjäytettynä koululaiset ovat tuomittuina kuuntelemaan jylhiä venäläisveisuja rinnakkaisluokasta, samalla kun heidän oma opettajansa yrittää tapailla kitaralla japanilaisia standardeja. Vastakkainasettelu ja kulttuurilliset ominaispiirteet ovat todella väkevällä tavalla visualisoitu, vaikka äkkiseltään hahmot eivät eroaisikaan paljon toisistaan.
Sodasta elokuva ei sinänsä kerro, vaan sen aiheuttamista ristiriidoista sota-alueilla. Vanhempi pääosan veljeksistä törmää välitunnilla venäläiseen Tanyaan, johon ihastuu. Giovanni's Island kertoo täten ensisijaisesti klassisen tarinan rakastavaisista, jotka yksinkertaisesti ovat väärällä puolella.
Aluksi elokuva on hyvinkin voimakas ja rohkea, mutta loppua kohden sovittelee hieman paikkaansa. Toiveikkaammat tunnelmat elokuvasta jää kuin Tulikärpästen Haudasta, mutta ahtaimmillaan ollaan aivan yhtä rankoissa tunnelmissa. Välillä kuljetaan pitkällä haaveunissa, johtoajatuksenaan Kenji Miyazawan Night on the Galactic Railroad, joka on itsessään sovitettu animeksi vuonna 1985.
 |
| Špela Čadež: Boles (2013) |
Boles (2013)
Viimeisenä täkynä ainakin tällä erää, nosto Animoitu Eurooppa 2 -lyhärisarjasta; Špela Čadež'n uusi perinnetietoinen stop-motion lyhäri, joka perustuu Maksim Gorkin klassiseen novelliin, Her Lover. Se kertoo tekaistuista ihmissuhteista ja valepersoonista. Erittäin ajankohtainen aihe sosiaalisen median ja muiden internetin foorumeiden aikakaudella.
Elokuva on oikeastaan suoraa jatkumoa ohjaajan edellisien elokuvien teemoihin - yksinäisyyteen, mielikuvitettuihin identiteetteihin ja eristäytyneiden ihmisten surulliseen romantiikan nälkään. Edellinen elokuva oli morbidi leikkaussali/odotushuonedraama, Lovesick, jossa särkyneenä poistettu sydän alkaakin sykkimään toiselle potilaalle. Sitä edeltävässä elokuvassa vaatturi haluaisi mitata ihastuksensa tarkemmin, tunteiden olematta molemminpuolisia. Nuket ovat jo niissä oudon omaleimaisia ollakseen niin täydellistä eurooppalaisen nukke-elokuvan perimää.
Hahmojen tajuntaankin päästään sukeltamaan, sillä surrealistiset unet ja kuvitelmat ovat suuri osa Sloveniassa elokuvaavan Čadež'n tuotannossa. Mate to Measuressa oli vielä hieman graafista karheutta, Lovesick oli melko naiivi, mutta Bolesista ei löydy moitteen sijaa. Erittäin onnistunut ja laadukkaasti toteutettu stop-motion lyhäri, joka vain kiihdyttää Jugoslaviassa nuoruutensa viettäneen ja Saksassa kouliintuneen animaation ammattilaisen noususuhdannetta.
Pääosan writer's blockista kärsivä nuori kirjailija on samaistuttava, ja naapurin Tereza yhtä varauksella lähestyttävä kuin Gorkin tekstissä. Kirjoituskone meinaa upottaa miehen synkkyyteen aina kun pitäisi alkaa tekstiä kirjoittaa, mutta kyllähän se lyyti alkaa sitten laulaa, kun nainen sanelee siirappisia rakkaudentunnustuksiaan. Alkuperäistekstistä ollaan terveen etäisyyden päässä soveltamassa ja tarina vain vahvistuu siitä.
Ei välttämättä yllättä, että juuri Špela Čadež valitsi aiheen filmattavaksi, mutta hän teki sen kieltämättä myös otolliseen aikaan. Lähes sata vuotta sitten kirjoitettu lyhyt tarina heijastuu nykyaikaan pelottavan hyvin. Onttojen ja valheellisten profiilien välillä käytävä kirjeenvaihto ja yksinäinen sosiaalisuus on nyt arkipäivää ja siitä tehdään viihdettä Catfishin tapaisilla tv-ohjelmilla. On hienoa nyt nähdä, että aihetta sivutaan taiteessakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti