torstai 8. maaliskuuta 2012

Cinema aesthetics: Documentary films

Man with a Movie Camera (1929), Triumph des Willens (1935)

Dokumenttielokuvalla voi kuvata ympäröivää maailmaa, sen pieniä arkisia tapahtumia tai sitten niitä kaikista järisyttävimpiä. Se on samaan aikaan yksi elokuvan genre ja toinen päälaji, varsinaista yhdentävää tyyliä sillä ei ole. Kaikki mikä ei ole fiktiivistä elokuvaa, voidaan siis laskea dokumentiksi. Lavastamaton kuva voi kuitenkin näyttää aivan yhtä upealta kuin lavastettu.

Kaikilla ihmisen kehittämillä kuvaustekniikoilla on varmasti ensin dokumentoitu ympäröivää maailmaa. Luolapiirroksista kameraan ja niin edespäin elokuvakameraan. Ensin tikku-ukkoina, sitten oikeina ukkoina ja lopuksi liikkuvina ukkeleina ja akkeleina. Fiktiivisen elokuvan genre määräytyy hyvinkin vaihtelevista syistä - miljöö, teema, tunnelma, aikakausi, kuvaustyyli... Dokumenttielokuva on periaatteessa aina dokumentti oli tyyli mikä tahansa. Sama epäjohdonmukaisuus pätee mm. animaatioelokuvaan, joka useimmiten luokitellaan vain animaatioksi, vaikka jakautuu lukemattomiin lohkoihin, periaatteessa yhtä moneen kuin fiktiivinen elokuva.


La Sortie de l'Usine Lumière à Lyon (1895), La Marche de l'empereur (2005), Le mystère Picasso (1956), Exit Through the Gift Shop (2010)


Dokumenttielokuva kuvaa usein jonkun tietyn kollektiivin toimintaa ja tapoja tai sitten yksittäisen, ehkä tunnetun kohteen työskentelymetodeja. Massa liikkuu ja toimii, yksilö työskentelee, tarvitaan täkyjä pitämään kuva mielenkiintoisena. Ensimmäisessä kuvassa ylhäällä Lumièren veljesten La Sortie de l'Usine Lumière à Lyon (1895), työläisten kotiutuminen tehtaasta. Ensimmäisten elävien kuvien aikaan ei tarvittu kuin mikä tahansa liikkuva tapahtuma ja kauppa kävi. Kyseisen, alle minuutin pitkän elokuvan - kuten melkein kaiken dokumentaation arvo ja merkitsevyys vaihtuu ajan myötä. Aikakausien kuvaus ja koko elokuvan syntyhetkien säilyminen päiviimme on tärkeää. Tuolloin tärkeää oli vain se fakta, että kuva liikkui.

Toinen kuva, Luc Jacquetin menestysdokumentista, La Marche de l'empereur (2005), eli suomalaisittain Pingviinien matkasta on 110 vuotta myöhemmin tehty niinikään ranskalainen dokumentti. Dokumenttielokuvien toteutustyylit ovat jo vakiintunut aikojen saatossa standardeiksi. Uskomattomia luontodokumentteja on tehty jo vuosikymmeniä, mutta oikealla markkinoinnilla ja kerrontatavalla voi nousta toisen yli. Pingviinien matka sisältää ns. sankarin, kertojaäänen, joka vie tarinaa eteenpäin pingviinin näkökulmasta. Elokuva jäi vahvasti mieleen vaikuttavien stillien ja promokuvien ansiosta ennen kuin sitä oli nähnytkään. Myös "elokuvamainen" musiikin ja kuvan yhdistely erottaa usein teoksen muista. Merenalaisen, myöskin ranskalaisen Oceansin erottaa muista muutama tällainen huikea kohtaus, joka muistuttaa kauneudellaan jotain Fantasian (1940) episodia.


The Oceans (2009), Pingviinien matka (2005), Earth (2007)

The Cove (2009)


Kauneus ja sitäkin varmemmin kauheus jää vahvasti mieleen katsotusta. Luontodokumenteissa "paha" on useimmiten näkyvässä osassa, mutta selitettävissä luonnon laeilla. On välttämätöntä että peto saa ravintonsa selviytyäkseen ja jos sattuu olemaan ronkeli anti-vegetaristi, eli karnivori, on mässäiltävä pienemmillä ja hitaammilla kanssaeläjillä. Vaikuttava delfiinidokumentti The Cove sisältää salaa kuvatun osion, jota onkin vaikeampi saada mielestään. Kujalle narratut delfiinit pistetään lihoiksi ja veden värjäytyessä verenpunaiseksi ei sanoja enää tarvita. Shokeeraava kohtaus on elokuvan välttämätön paha. Pahan siitä tekee se, että julmuuden suorittaja on ihminen, jolle tämä ei olisi välttämätöntä.



Nanook of the North (1922)

Täysin puolueeton, dramaturgisia keinoja hyödyntämätön dokumenttielokuva on harvinaisuus. Filmi valehtelee tai vääristelee totuutta aina ja joka tapauksessa, joten pientä käsikirjoittamista ja värittelyäkään voi tuskin tuomita. Dokumenttielokuvan tulee kertoa kohteestaan rehellisesti ja pääpiirteittäin luotettavasti, mutta kuten mainosten kanssa, on vain katsojan vika jos ei osaa lukea rivien välistä. Nanook of the North (1922) on hieno ja kiehtova mykkädokumenttin klassikko, merkittävä uraauurtava pitkien dokumenttielokuvien historiassa, muttei rehellinen sekään. Pohjoisessa, igluja rakentelevia inuiitteja tarkastee ns. sivistyksestä saapunut kameraherra Robert J. Flaherty, joka seuraa suurella mielenkiinnolla itselleen vierasta elämää, iglunkasaajien näkökulmasta ja varsin näyttävästi. Flaherty joutuu kuitenkin oman moraalikäsityksensä saattelemana luomaan Nanookista yksiavioisen. Elokuvan nimikkohahmo, oikealta nimeltään Allakariallak ei tätä todellisuudessa ollut.

Wodaabe - Die Hirten der Sonne (1989)
Omien sanojensa mukaan lähes tynnyrissä kasvanut saksalaisohjaaja Werner Herzog on tehnyt elämässään äärimmäisen tärkeää työtä niin fiktiivisen kuin dokumentaarisen elokuvan puolesta. Hänen elokuvansa kuvaavat erilaisia tapoja, kulttuuria ja ihmisten käytöstä maailman moninaisissa kolkissa. Teknologiasta ja ihmisiltä syrjässä kasvanut Herzog on varmasti juuri kasvualustastaan johtuen niin kiinnostunut ympäröivästä maailmasta.

Herzogin dokumentit vaihtelevat tyyliltään, aiheiltaan ja laadultaan hyvin paljon. Tietty unenomainen tunnelma joka hänen elokuvistaan huokuu on läsnä osassa dokumenttejakin. Die große Ekstase des Bildschnitzers Steiner (1974) on näistä esimerkkinä paras. Mäkihyppääjää seurataan hidastetuissa ja toismaailmallisissa tunnelmissa Popol Vuhin soidessa taustalla. Juuri näyttävyytensä ja tunnelmallisuutensa ansiosta niin kiehtova elokuva. How much wood would a Woodchuck chuck (1978) saa lähes transsiin kilpailuttaessa hypnoottista pikapuhetta amishien huutokaupassa. Woodabe taas esittelee meille täysin vieraita rituaaleja Saharan heimolaisilta. Jälleen hyvin näyttävä dokumenttielokuva, joskin lähinnä pynttäytyneiden heimolaisten ansiosta.

Esteettisesti vaikuttavia elokuvia kaikki kolme, mutta aiheesta hieman poiketen on mainittava, että Herzogin kaunein ja hienoin on silti Mein liebster Feind - Klaus Kinski (1999). Elokuva kertoo ohjaajan rakkaasta vihollisesta ja ystävästä, lukuisten elokuviensa vaikeasta tähdestä, Klaus Kinskista. Koostuu siis haastatteluista ja arkistomateriaalista, siinä mielessä juuri päinvastainen tyylillisesti kuin em. dokumenttielokuvat. Herzogin menestynein ja luultavasti nykyään jo tunnetuin dokumenttielokuva Grizzly Man (2005) edustaa samaa osastoa. Karhujen kanssaeläjä ja eläinaktivisti kuvasi itseään yli 85 tuntia karhujen kanssa, jonka jälkeen yksi tämän rakkaista raateli hänet kuoliaaksi. Oli uhrin toive, että tällaisen sattuessa juuri Herzog kuroisi kasaan tribuutin karhumiehestä.


Exit through the Gift Shop (2010)


Exit through the Gift Shop on moderni klassikko, täydellisen laskelmoitu ja liiankin virheetön kokonaisuus ollakseen käsikirjoittamaton. Se on hyvin banksymainen kannanotto taiteen arvostuksesta ja älyttömyydestä, sekä viihteellinen matka katugraafikkojen maailmaan. Jokainen freimi on laskettu tarkkaan ja hiottu, aivan kuten Banksyn taide muutenkin. Oli kyse sitten rumasta tai näyttävästä jäljestä. Yksi henkilökuvamaisia dokumenttielokuvia yhdistävä tekijä on haastatteluosuudet, Banksy vetää nekin elokuvassaan aivan överiksi. Tuntemattomana pysyttelevä Englannin vientituote puhuu muokatulla äänellä, tummana siluettina tarkkaan rajatan taidekollaasin keskellä, kuin brittiläisen sketsisarjan parodiassa.


Exit through the Gift Shop (2010)

Etenkin viimeisen viiden vuoden aikana dokumenttielokuvien rintamalla on saatu nauttia lukuisista loistavista viihdedokumenteista, jotka keräävät voimansa huikeista anti-sankareista. Edellämainittukin kuuluu niihin, tosin ei Banksyn osalta. Tuskin mikään sattuma, että tämä tapahtuu juuri Ricky Gervaisin nerokkaiden The Office ja The Extras sarjojen jälkeen, joissa seurataan Gervaisin itsensä esittämien luuserihahmojen taistelua hyväksynnän toivossa. Ne ovat hyvinkin voineet inspiroida dokumenttiohjaajia tekemään elokuvia yksinkertaisemmista pikku uurastajista, jos nyt kiltisti sanotaan.

Hyväntahtoisia hölmöjä, tarkkaan harkittu myötähäpeän vire ja sympatiat on puolella. Paras esimerkki tästä on maailman tunnetuinta pseudodokumenttia This is Spinal Tap!ia (1984) mukaileva Anvil! The Story of Anvil. Toinen aivan loistava esimerkki on King of Kong: Fistful of Quarters (2007), jossa selkeästi hyvikseksi ja pahikseksi kuvatut kisailijat taistelevat huvittavin kääntein Donkey Kongin parhaasta tuloksesta.

Anvil! The Story of Anvil (2008)

The King of Kong: Fistful of Quarters (2007)

Siitä pitäisikö ihan kaikkea maailmassa dokumentoida voi olla montaa mieltä. Jonkun mielestä yhtään mitään ei tarvitse säilyttää, itsehän olen juuri päinvastaista mieltä. Pidän siitä, että on mahdollisuus katsella erilaisia tapahtumia, aikakausia, tietää ja kokea. Lähes kaikki tulisi siis loppujen lopuksi dokumentoida. Täten se olisi tehtävä mielenkiintoisesti ja visuaalinen ilme vaikuttaa suoritteiden ja tapahtumien vaikuttavuuteen. Siluettimaisesti kuvattu, muiden yläpuolelle asettuva, hidastettu urheilija, huimapää tai saalistaja asettuu mielessä suuren sankarin asemaan oikein kaapattuna. Eri tavalla kuvattuna se ei ehkä tee vaikutusta. Tyyli siis vaikuttaa jälleen siihen mitä kohteesta on ylipäätään mieltä ja sillä voidaan muokata mielikuvaa jopa haluamaansa suuntaan.



Olympia (1938), Pink Floyd: Live at Pompeii (1972), Nanook of the North (1922), Olympia (1938), Man on Wire (2008), Man with a Movie Camera (1930), Olympia (1938), Die große Ekstase des Bildschnitzers Steiner (1974)
Vaikuttavia kohtauksia dokumenttielokuvan historian varrelta. Leni Riefenstahlin Olympian ikoniset kuvat urheilusuorituksista ovat pysyvä osa populaarikultturia, niitä ja niiden mukaelmia on käytetty paljon musiikkivideoissa, mainoksissa ja keikkojen taustascreeneillä.

Pink Floydin Live at Pompeii on konserttiklassikko, jossa bändi esittää keikan tyhjälle amfiteatterille. Tässäkin kohdataan tosin pieni ristiriita. Jos dokumentoidaan yhtyeen valmistautumista ja esiintymistä yleisölle, kyse on ilman muuta tyylipuhtaasta dokumentista, mutta jos esitetään keikka varta vasten filmille, eikö silloin tehdä käsikirjoitettua elokuvaa? Visuaalisuuteen on taas päästy satsaamaan, kun on kyseessä hieman epäkurrantti teos totuutta heijastavana dokumenttina.

Nanook of the Northin seivästykseen kurotteleva kuvakin on klassikko, elokuvissa ja muussa populaarikulttuurissa jäljennetty

Man on Wire (2008), ryöstökeikka-elokuvien muotoon taiteltu jännitysdokumentti nuorallakävelijästä, jonka haaveena oli 1974 kävellä nuoralla World Trade Centereiden välillä. Huiman kauniita kuvia ja tunnelmia.


Jean Painlevé - Science is Fiction (2009)

Todellisuus on fiktiota hurjempaa. Jean Painlevén alkuaikojen surrealistiset ja myöhempien aikojen psykedeeliset mikroskooppidokumentit ihastuttavat epätodellisen näköisillä kuvillaan. Aikavälillä 1927-1982 filmatut dokumentit ovat kuin velhon salaisesta kammiosta löytyneen akvaarion tuijottelua kaleidoskoopilla. Uskomattomia eliöitä, uskomattomia tiedonjyviä, kauniita, surrealistisia tunnelmia.


Olympia (1938)
Ihmiskunnan kauniiden saavutuksien säilyttäminen on tärkeää. Riefenstahlin Olympia on omalla tavallaan todiste jostain hyvin konkreettisesti kauniista, johon ihmiskunta kykenee. Sitä se on puhtaana vain jos näkee pelkän kuvan. Varjoissa lymyilee se fakta, että tämäkin elokuva on Hitlerin tilaamaa natsipropagandaa, jonka aatteen seuraukset ovat varmasti tänä päivänä kaikille tuttuja.



Triumph des Willens (1935)

Vieläkin tärkeämpää kuin kauneuden ja ihmiskunnan hyvien saavutusten säilyttäminen, on säilyttää niitä jotka löytyvät sieltä kolikon toiselta puolelta. Ihmiskunnan pahuutta ei saa pyyhkiä pois ja joskus sekin näyttää sulassa kauheudessaan äärimmäisen vaikuttavalta. Kunpa ihminen vain ottaisi joskus oppia kaikista kauheimmistakin kuvista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti